Google Website Translator

tiistai 23. elokuuta 2016

Pieni tauko

Tällä kertaa täytyy pitää pieni tauko postauksissa henkilökohtaisten perheasioiden takia. Palaan toivottavasti asiaan ensi viikolla.


Kristiina

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Kissatkin hölmöilevät

Kissoista sanotaan, että ne ovat fiksuja, salaperäisiä ja itsenäisiä. Usein tämä pitääkin paikkansa, mutta ei aina. Sattuuhan niillekin huonot päivänsä. Eräänä iltana esimerkiksi istuin olohuoneessa lukemassa, kun eteisestä alkoi kuulua reipasta raapimista. Menin katsomaan, mistä oli kyse. Ukko-kissa oli yrittänyt hypätä vessan oven päälle, mutta tehnyt virhelaskelman. Sen tuloksena se roikkui vessan oven päällä etukäpälistään ja takakäpälillään yritti raapia tietään ylös. Onnistumatta. Joten kissa piti pelastaa nostamalla se alas tukalasta tilanteesta. 

Toinen törppö sattui pikku Akalle. Ukko kun rakastaa kaivautua kaiken alle. Petauspatjan, päiväpeiton, jopa minun aamutakkini. Akanhan piti yrittää samaa. Joten se keksi kaivautua sohvanpäällisen alle. Vain yksi asia meni vikaan. Se ei viihtynytkään peiton alla, vaan halusi pois. Kuinka sattuikaan, vika oli vain siinä, että mentyään päällisen alle se ei enää löytänyt tietään ulos. Sain osan sen piiloutumisleikistä filmattua, mutta sen avunhuudot saivat minut hylkäämään kameran ja näyttämään, missä on ulosmenoreitti. Alla on kuitenkin se osa videoinnistani, joka onnistui ennen huudon alkamista ja kissan pelastamista peiton alta.


Kuten sanottu, kaikki ei aina onnistu. Mutta suurimman osan ajasta kissakin säilyttävät arvokkuutensa ja salaperäisyytensä.

Kristiina

perjantai 19. elokuuta 2016

Keskiajan salapoliisi, haaksirikko ja pappiselämää

Törmäsin kirjastossa mielenkiintoisen tuntuiseen dekkariin nimeltään Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja (Indrek Hargla). Kiinnostavalta se tuntui siksi, että siinä apteekkari ratkoo 1400-luvulla murhaa luostarissa. Kirja saa alkunsa, kun viisissäkymmenissä olevan apteekkari Melchiorin perhe-elämä rakkaan vaimonsa, apteekkarioppiin Saksaan lähdössä olevan poikansa ja viisaan tyttärensä kanssa keskeytyy. Hänet kutsutaan Piritan luostariin neuvottelemaan muiden viisaiden miesten kanssa eräästä nunnasta. Tämä kun on menettänyt kykynsä kommunikoida normaalisti ja puhuu vain kummallista kieltä, jota kukaan ei ymmärrä. Olisiko itse Paholainen mennyt nunnaan? Saapuessaan luostariin Melchior löytää miehen ruumiin. Mies on murhattu ja hänen henkilöllisyyttään selvitettäessä käy ilmi, että vainaja on kummasti haudattukin jo aiemmin. Tämän arvoituksen lisäksi Melchior saa lisäpohdittavaa, kun luostarissa alkaa löytyä muitakin kuristettuja ihmisiä. Sitten Melchiorin vaimo sairastuu ja kuolee ja apteekkarin koko elämä romahtaa. Hän on kuitenkin luvannut luostarin johtajattarelle selvittää murhan, joten Melchior luopuu kaikesta siihenastisesta elämästään, lähtee kiertämään maailmaa ja yrittää miettiä murhaa, sen syitä ja tekijää.
Kirja on kiehtovan jännittävä nivoessaan yhteen historiaa ja dekkaria. Tosin loppuosa jää hieman epämääräiseksi ja sekavaksi Melchiorin oman elämäntilanteen ja ajatusten monimutkaisuuden takia. Dekkariosuuden kannalta nuo sivupolut ovat häiritsevä tekijä. Onneksi kirjan lopussa Melchior tekee selvää tapahtumien kulusta ystävälleen ja niin kirjailija vetää sujuvasti yhteen tapahtumien kulun ja loppuratkaisuun johtavat päätelmät tyhmemmällekin lukijalle selväkielisenä versiona.

Kuka vartioita vartioi (Leena Lander) kertoo tositapahtumaan perustuvaa, mielikuvituksella varustettua tarinaa fregatti Palmen haaksirikosta Irlannin merellä 1800-luvun lopulla. Miehistö kokonaisuudessaan, mukaan lukien laivan todellinen kapteeni,  perämies Peterson, sen epäpätevä kapteeni Oskar Siren Elin-vaimonsa ja tyttärensä kanssa sekä laivalta kiinni jäänyt salamatkustaja, 12-vuotias Matias Sahlman pelastetaan kolmannella pelastusyrityksellä. Valitettavasti vain ensimmäisenä pelastamista yrittänyt pelastusalus kaatuu, ei käänny ympäri kuten sen pitäisi ja aluksen koko 15-henkinen miehistö hukkuu. Tapahtuneesta järjestetään selvitys oikeudessa.  Valitettavasti sekä poliittinen että kaupallinen tilanne vaativat pelastusveneen miehistön toteamista syypääksi. Samaa haluavat myös laivan omistaja, Oscarin isä, rahanahne ja sydämetön Erik Siren sekä paikalliset finanssiporhot ja pelastusaluksen hankkija, Kuninkaallinen Pelastusseura. Kaikilla on oma lehmä ojassa. Erik Siren ja rahamiehet haluavat osansa pelastusmiehistön omaisille kerätyistä runsaista rahalahjoituksista ja Pelastusseura peittää omat virheensä. Miten käy oikeudessa, kenen selkäranka pysyy suorana ja ketkä taipuvat painostuksen alla? Ja saako tapahtumaa Irlantiin raportoimaan saapunut lehtimies Daniel Ford ystävättärensa  Anna Parnellin avulla selville totuuden ja sen julkaistua? Samanaikaisesti 1800-luvun tarinan rinnalla kulkee tarina Matias Sahlmanin jälkeläisen, suomalaisen kirjailijattaren ja hänen miehensä matkasta Irlantiin selvittämään tarinaa uutta kirjaa varten.
Kirja on kiinnostava tarina suoraselkäisyydestä, ahneudesta ja alistumisesta sekä myös ihmisten erilaisista uskomuksista ja toivosta. Tarinaan sisältyy myös kolmiodraamaa, kieroilua ja yhteiskuntaluokkien eriarvoisuutta tuonaikaisessa yhteiskunnassa. Itse löysin kirjasta henkilöhahmoja, jotka herättivät kunnioitusta ja sympatiaa,  tietysti niitä pahiksia ja sen alistuvan rehentelijän sekä niitä syyttä kärsineitä ja kärsiviä, joita ei voinut kuin sääliä. Eniten harmittivat ne henkilöhahmoista, jotka ajoivat omaa tai jonkun muun etua toisten kustannuksella.  Kokonaisuudessaan pidin kirjasta, sen tyylistä ja tarinasta.  Yhtä vain en ymmärtänyt.  Miksi nykypäivän suomalaispariskunta oli ympätty tarinaan? Kirjan sisällön ja kertomuksen kannalta heidän mukanaolonsa oli aivan turhaa ja heidät olisi aivan hyvin voinut poistaa kirjan lopullisesta versiosta.

Saloisten pappi  (Raili Alahautala) vie meidät 1500-luvun Pohjanmaalle. Herra Niilo on Saloisten pappi ja Pohjanmaan rovasti aikana, jolloin protestanttisuus alkaa vaikuttaa kirkon piirissä, mutta tavallinen kansa on tottunut vanhoihin kirkollisiin sääntöihin ja omiin muinaisiin uskomuksiinsa. Myös Ruotsissa suomalaistenkin hallitsija Kustaa Vaasa tarvitsee tuloja ja rahaa velkojen maksuun ja kaventaa kirkon oikeutta veroihin ja omaisuuteen sekä lakkauttaa luostareita. Uuden opin mukaan papitkin saavat olla naimisissa, kuten Niilo Anniensa kanssa, vaikka iso osa kansasta pitääkin vielä papin vaimoa jalkavaimona ja lapsia äpärinä. Niilo kuitenkin rakastaa vaimoaan ja kolmea lastaan ja on pahoillaan joutuessaan velvollisuuksiensa takia olemaan niin paljon poissa kotoa ja sälyttämään vaimolle melkein kaiken vastuun kodista ja vieraista.  Niilo välittää tosissaan myös läheisistään ja seurakuntalaisista, hakee ongelmiin lempeitä ratkaisuja, kouluttaa kustannuksellaan oman poikansa Maunun lisäksi kaksi kuoripoikaansa ja pitää saarnojaan suomeksi.  Sekä laulaa kuin enkeli.  Niilon ja hänen perheensä vieraina saamme seurata papin uskontoa koskevia ajatuksia ja epävarmuutta, pääsemme matkoille eri puolelle Suomea ja Ruotsia ja saamme tutustua entisiin ja uusiin sukulaisiin lasten kasvaessa ja tytärten avioituessa, seurakuntalaisiin ja moniin historiallisiin henkilöihin ja paikkoihin.
Pidin tätä teosta makuuni historiallisesti ja inhimillisestä näkökulmasta erittäin mielenkiintoisena. Sen sijaan se uskonnollinen puoli, vaikka osoittaakin kirjailijan hyvää perehtyneisyyttä tuohon aikaan ja tapoihin ja vaikka kyseessä oli papin tarina, hieman liiallisena. Hieman vähemmän uskontopuolta ja enemmän arkea olisi mielestäni tasapainottanut tekstiä vielä enemmän historiallisen kirjan puolelle.

Kristiina

maanantai 8. elokuuta 2016

Historiallinen lomapäivä

Tytsy haluaa minulta vielä postauksen lomastamme. Sellainenhan toimitetaan pyynnöstä. 

Viimeisenä lomapäivänämme aloitimme tutustumiskäyntimme Luonnontieteellisestä Museosta. Paikkana ja aiheiltaan se kiinnosti sekä minua että Tytsyä. Eikä turhaan. Jos jossain riitti kiinnostavaa katseltavaa, niin siellä. Vaikka aiempina päivinämme olimme käyneet katsomassa eläviä eläimiä ja kasveja, ei näissä kuolleissakaan ollut mitään vikaa. Myöntää tosin täytyy, että dinosaurusten luurangot olivat aikamoisen kiehtovia. Lisäksi se, että jokaiseen esiteltyyn kohteeseen liittyi selvitys elinoloista, alkuperästä tai historiasta, oli valaisevaa.


Päivän toinen käyntikohteemme sen sijaan yllätti minut ja varmasti Tytsynkin. Olin nimittäin näyttänyt hänelle ohi kulkiessamme ensimmäisenä päivänämme Ateneumin ja kertonut sen olevan yksi maamme arvostetuimmista taidemuseoista. Jolloin Tytsy ilmoitti, että sinne häntä ei saa kirveelläkään. Kun sitten kysyin viimeisen päivän iltapäivänä, mitä hän vielä haluaisi nähdä, hän sanoi että mitä jos sittenkin kävisimme siellä Ateneumissa. Se käynti oli myös rahansa arvoinen. Näimme niin monia arvostettuja taideteoksia, jotka yleensä näkee vain kuvina kirjoissa. Valitettavasti siitä ei ole laittaa tähän kuvia. Päästessämme nimittäin sinne kamerani akku ilmoitti olevansa tyhjä. Näin käy aina joskus, kun ottaa muutaman videon välillä. Ei se mitään, pääasia oli itse elämys.

Täytyy myöntää, että vaikka saimme kipeät jalat ja särkevät polvet, meillä oli mukavaa. Tytsy näki paikkoja, joita hän ei varmasti koskaan luullut näkevänsä ja itse sain verestää vanhoja muistoja.
Kristiina

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Helsinkiä pitkin poikin

Me olemme Tytsyn kanssa olleet jo kaksi päivää liesussa pitkin Helsinkiä. Perjantaina aloitimme päivän Korkeasaaressa. Kohteemme oli nimenomaan Tytsyn toiveretkikohde. Todellinen unelmareissu siitä muodostuikin. Saimme vietettyä saaressa yli 4 tuntia ja vielä silloikin tuntui, että nähtävää löytyisi lisääkin. Valitettavasti Tytsyn heikentyneet jalat vaativat jonkinnäköistä lepoa.  Paikan päälle menimme linja-autolla ja takaisin keskustaan vesibussilla. Laitan oheen hieman esimakua ottamistamme kuvista,  koska kuvankäsittelyohjelmat eivät tee tällä hetkellä yhteistyötä tablettini kanssa.



Eläinten jälkeen oli aika nähdä lisää eläimiä,  olihan tarkoituksemme omistaa perjantaipäivä niille. Seuraavaksi suuntasimme Linnanmäen yhteydessä sijaitsevaan Sea Lifeen.  Eihän sitä jaksa koko päivää kyttäillä maaeläimiä, vesi saakoon paikkansa. Ette muuten usko,  miten paljon maailmaan mahtuu kaloja. Sekä rumia että kauniita. 


Koska perjantai kului eläimiä ihastellessa, omistimme lauantain kasveille ja shoppailulle. Piipahdimme aamun aluksi Kasvitieteellisen puutarhaan.  Täytyy sanoa,  että näimme rehun poikineen.  Tuttuja ja täysin tuntemattomia. 


Shoppailu olikin sitten asia erikseen.  Ensin etsittiin Tytsylle mieleistä rompetta. Jota ei löytynyt.  Sen jälkeen oli minun vuoroni. Ensin kirjakaupan alennusmyyntin, sen jälkeen ruoan raaka-aineita kalastamaan. Kun keksi parkkeerata Tytsyn mahantäytepuuhiin Burger Kingiin, niin sain kaupasta jotain itselleni tarpeellista. 

Tästä päivästä en vielä tiedä.  Tähtäimessä on joko Luonknontieteellinen museo tai Kansallismuseo.  Tytsyn jalkojen kestävyys antaa suunnan.

Kristiina 


torstai 21. heinäkuuta 2016

Matkustelua

Istun parhaillaan junassa matkalla pääkaupunkiseudulle.  Se näissä nykyajan puhelimissa,  tableteissa ja muissa hilavitkuttimissa on mukavaa,  ettei ole sidottu sinne kotikoneelle. Pyrstöstä taas on se, että olin kirjoittanut valmiiksi tekstin lukemistani Jari Tervon kirjoista, mutta yrittäessäni viimeistellä sitä tällä tabletilla koko teksti hävisi. Joten teidän on tyytyminen tähän pieneen pätkään. Lupaan lisää päivityksi Helsingistä, mikäli saan kameran ja tabletin toimimaan yhteistyössä. Muussa tapauksessa joudutte odottamaan ensi viikkoon.

Kristiina 

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Mitä mieltä olet?

Meillä jokaisella on mielipiteitä mitä erilaisemmista asioista. Niin pitää ollakin. Mutta nuo samaiset mielipiteet ovat usein syypäitä isoihinkin riitoihin. Varsinkin niiden jyrkimmissä muodoissa. Hyviin, osittain kirjoittamattomiinkin tapoihin kuuluu olla vierastapaamisissa keskustelematta ainakaan politiikasta tai uskonnosta. Omien mielipiteiden julkituominen näistä aiheista on melkein taattu tapa saada aikaan eripuraa varsinkin ei-läheisistä ihmisistä koostuvassa ryhmässä. Miksi mielipiteet, joita meillä jokaisella on ollut kautta aikojen, kärjistyvät niin selvästi nykyaikana? Vastaus on some ja julkinen media. 

Nostetaan nyt kissa pöydälle ja puhutaan ensin hieman kielletyistä aiheista. Politiikasta meillä tavallisilla taatelintallaajilla saa olla vaikka mitä mielipiteitä. Politiikassa ammatikseen toimivilla saa toki myös olla omat mielipiteensä, joita he tuovat ahkerasti julki lehtien sivuilla, TVssä, blogeissaan ja vaalikoneissa. Mutta viime kädessä niillä ei ole merkitystä. Kun päättäjä painaa äänestyksessä nappulaa, vain puolueen linja ja heidän "käskynsä" siitä, miten äänestää, merkitsevät. Lisäksi se, mitä puolue on ennen vaaleja luvannut, ei välttämättä pidä paikkaansa enää vaalien jälkeen. Riippuen puolueen asemasta päättävissä elimissä. Tuntuu jotenkin hassulta, että vaikka meillä on laillisesti kirjattu mielipide- ja sananvapaus, poliitikko ei ole niihin oikeutettu toteuttaessaan äänestäjien antamaa valtuutusta. Siten me tavikset olemme paremmassa asemassa, me saamme vapaasti valita. Se, miten me valintamme julki tuomme, onkin sitten omasta röyhkeydestä ja oman ajattelunsa oikeutuksesta kiinni.
Uskonto on toinen keskustelua jatkuvasti synnyttävä aihe. Kaikki, jopa ateistit, uskovat varmaan johonkin. Oli se sitten Ukko ylijumalaan, Raamattuun tai itseemme. Oman uskomme julkituominen kuten oman poliittisen kantammekin on sitten eri asia. Jotenkin mutu-tuntuu olevan niin, että lapsuudessa saatu, muuttumattomana pysynyt uskonnollinen tai jopa poliittinen ajatusmaailma ei vaadi erityisesti omien mielipiteittensä korostamista ja niistä julkisesti meuhkaamista. Sen sijaan myöhemmin elämässään herätyksen saaneet tuntuvat olevan varsin kärkkäitä korostamaan omia näkökantojaan ja kuuluttamaan koko maailmalle sitä ainoaa oikeaa uskoa ja pelastumista. Uskontokunnasta riippumatta. 

Nyt kun vaaralliset aiheet on käsitelty, mennään pienempiin aiheisiin. Tarkoitus ei ole heittää ensimmäistä kiveä, koska omat mielipiteeni ovat tasan yhtä kärkkäitä kuin kaverinkin. Yrittämättä rajoittaa kenenkään yksilön- tai valinnanvapautta ja oikeutta omiin mielipiteisiinsä, esitän nyt omat mielipiteeni joistakin mielipidekeskusteluissa ahkerasti esiintyneistä aiheista (hah, sainpahan monta mielipide-sanaa yhteen lauseeseen). 

Tupakointi, tällä hetkellä parvekkeilla. Niin moni on oitis valmis kieltämään parveketupakoinnin omassa taloyhtiössään. Onhan parvekkeelta kerran, pari tunnissa tuleva tupakankatku oven tai ikkunoiden ollessa avoimina inhottavaa tupakoimattomalle. Tai sille kiihkeälle tupakoinnin vastustajalle, joka aikanaan itsekin poltti ja onnistui lopettamaan. Tämä ryhmä tuntuu olevan niitä kiihkeimpiä tupakoinnin vastustajia. Kun asianomainen kuitenkin asuu kerros- tai rivitalossa, onko hän ajatellut vaihtoehtoa parveketupakoinnille? Kun tupakointi siirtyy sisälle ja taloissa on yleensä koneellinen ilmanvaihto, valittaja saa vaivoikseen paitsi sen seinä- tai alakertanaapurin savut, myös ilmastoinnin kautta muidenkin sisällä tupakoivien savut. Kaikkien rapun tai yhtiön tupakoitsijoiden sauhut, jotka tulvivat sisään tupakoimattoman huoneistoon. Mikä sen jälkeen avuksi, kun ulkona tupakointi jo kiellettiin? No helppo ratkaisu, puututaan yksilön valinnan vapauteen ja kielletään myös asunnoissa tupakointi. Sopiihan se, jos ratkaisu tehdään tasapuolisesti myös muiden haittaavien tekijöiden osalta. Eli samanaikaisesti kielletään musiikin ja television kuuntelu huoneistoissa ilman kuulokkeita. Tai lapset. Ja jos lasten kieltäminen on myöhäistä, kielletään heidän liikkumisensa huoneistoissa ilman huopatossuja ja kaikki muut paitsi pehmolelut. Vielä vinkki tuleville tai oleville yrityksille. Lapsille tulisi heti kehittää äänenvaimennin, jota vanhempien olisi pakko käyttää asuintiloissa aina itkupotkuraivarin tai muun huutokohtauksen sattuessa. Samaa vaimenninta voisi muuten käyttää kaupoissa lapsilla.

Viina. Absolutistit tai kohtuukäyttäjät pitävät viinanostajia huonon itsekurin omaavina, heikkoina ihmisinä. Vaaditaan roimia veronkorotuksia ja viinojen poistamista ruokakaupoista. Oletteko jyrkkikset kuitenkaan ajatelleet sitä, miten suuri tulonlähde alkoholivero on valtiolle? Iloitsisitte vaan niistä viinanjuojista. He kustantavat omalta osaltaan lapsilisiä, asumistukia, hoitovapaakorvauksia, äitiyskorvauksia ja muita tulonsiirtoja. Jos niitä viinamäen miehiä ja -naisia ei olisi, veronne olisivat huomattavasti korkeammat. Viinakset haettaisiin naapurimaasta tai salakaupasta. Kieltolain aikana rikollisuus lisääntyi valtavasti ja alamaailma kukoisti. Toivottavasti siihen ei jatkossakaan mennä, vaan pidetään kärkkäät mielipiteet ihan siellä neljän seinän sisällä.
Lapset tai oikeammin lastenhoito. Naiset tappelevat jatkuvasti netin ja median keskustelupalstoilla ja artikkeleissa siitä, mikä on lapselle parempi. Kotona oleva äiti vai työssäkävijä. Eiköhän kuitenkin viime kädessä ole niin, että se mikä itse kullekin perheelle parhaiten sopii, on paras. Kaikki ovat tyytyväisiä, kukaan ei ole toista parempi. Miksi se koti-isä tai lastaan hoitovapaalla hoitava isä on automaattisesti huonompi lastenhoitaja kuin äiti? Erilainen kylläkin, mutta ei missään tapauksessa huonompi. Miksi lastaan kotona hoitava äiti on ehdottomasti parempi asiantuntija lasten hyvinvoinnissa kuin työssäkäyvä? Mitään muuta syytä ei löydy kuin oma ego. Tai mikä tekee työssäkäyvän äidin päteväksi arvostelemaan kotiäitiä? Tulonsaajana hän on toki isompi tekijä perheen toimeentulon kannalta, mutta takaako se kaikissa tapauksissa onnellisuutta? Enpä usko, että suomalaisista lapsista on kasvanut sen huonompia olivat he sitten kotona äidin hoteissa tai tarhassa/päivähoidossa onnellisessa kodissa. Lopettakaa äidit toistenne morkkaaminen, arvostakaa toisianne ja valintojanne ja sujauttakaa se isä ja perheen omalta kannalta oikea ratkaisu siihen johonkin mielipiteenne väliin.

Koirankakka. Tämä mielipidekeskustelu lehtien palstoilla tuo minulle aina tiedon siitä, että kevät on tullut. Onhan se tietenkin kurjaa, kun astuu piskinläjään ja saa raapia sitä kengänpohjista. Hieman ahkeruutta ja omaatuntoa peliin, koirien ja kissojen omistajat. Omasta mielestäni keväisin tuhat kertaa ärsyttävämpiä ovat roskakasat, jotka paljastuvat lumen alta. Koirankakka sentään maatuu, roskat jäävät odottamaan veronmaksajien kustantamia kerääjiä. Miten vaikea se on työntää roska taskuun tai pussiin ja viedä sille tarkoitettuun pönttöön? Ei vaikea, mutta tuntuu ikuisuusongelmalta ainakin nuorille ja laiskoille.


Viimeisenä ajatuksena heitän kysymyksen syystä korostaa omaa mielipidettään sinä ainoana oikeana. Miksi ihmisten mielipiteet ovat niin kärkkäitä ja aina ainoita kyseeseen tulevia järkeviä kannanottoja? Omasta mielestä syynä ei useinkaan ole itse kannanotto tai oma ajatus. Takana on MINÄ. Minä en halua lopettaa tupakointia, minun uskoni asiaani tai toisen agendaan on vahva, minulla ei ole varaa viedä lastani hoitoon tai jäädä kotiin hoitamaan lastani.  Ihmisen on vakuutettava itsensä siitä, että hän on tehnyt oikean ratkaisun ja tuotava esiin itseään. Minä olen tärkeä, minun mielipiteelläni on merkitystä, minä tein oikean ratkaisun, minulla on oikeus omaan elämääni sellaisena kuin sen valitsin, joku toinen on minua suurempi. Tänä päivänä nuo mielipiteet tulevat vain esiin enemmän kuin ennen. Aiemmin vahvistimme omia ajatuksiamme samoin ajattelevien ystävien piirissä. Nyt me esitämme omat asiamme julkisesti esimerkiksi somessa. Niin yksinkertainen tapa tehostaa itseään ja omaa oikeutusta asialleen ja saada sanasota aikaiseksi. Miten jos ensi kerralla, ennen kuin esitetään se oma kärkäs mielipide, ajateltaisiin asiaa myös toisesta vinkkelistä? Vanhanaikaisesti, lista hyvistä ja huonoista puolista. 

Kristiina

lauantai 16. heinäkuuta 2016

Menin metsään

Kuluneella viikolla annettiin eräänä iltana seuraavalle päivälle aurinkoisen suotuisa sääennuste. Päätin heittää kotityöt nurkkaan ja lähteä metsään katsomaan, mitä kuuluu sienille ja mustikoille. Joko mustikkaa kannattaisi lähteä poimimaan ja löytyisikö niitä ah niin ihania kanttarelleja vahingossa?

Kantamuksiin liittyi mukaan kamera ja sitten suunta Pilvilammelle. Sieniä ei alkumatkasta liiemmälti näkynyt. Hevoset tosin olivat matkan varrella sopivasti haassa syömässä, niitä on aina kiva seurata.
 
Pääsin ensimmäiselle mustikkapaikalleni ja painuin katselemaan puskia ja mättäitä. Mustikoita alkoi jo näkyä, mutta joukossa oli vielä niin paljon raakileita, että päädyin poimimaan isoimmat vain suuhun. Siten onkin kiva aloittaa mustikkakausi. Tytsy haluaa tänäkin vuonna marjaan, joten meidän mustikankeruumme jää näemmä pääosin aikaan Helsingin matkan jälkeen parin viikon päästä.

Kanttarelleja ei tielle valitettavasti osunut. Haahuilin aikani metsässä ja saavuin tietenkin Pilvilammen rannalle. Vesikasvit olivat ihanasti puhjenneet kukkaan tai valmiina aukeamaan milloin tahansa. Näky oli todella kaunis ja niin rauhallinen. Kuvaan löytyivät niin lumme, ulpukka, vesiheinät kuin tuntemattomat rantakasvit.


Sienistä vain tuntui sateesta huolimatta olevan pulaa. Jokunen haperon ja rouskun näköinen löytyi, mutta niitä oli liian vähän vielä kerättäväksi. Sitten, kuusen alla piilossa, oleili kolme pienensievää ja puhdasta punikkitattia. Ne piti hetimiten noukkia talteen, ne saisivat kyllä loppukesän aikana seuraa pakastimeen.


Matka jatkui ulkoilureittiä pitkin eteenpäin tarkoituksena katsastaa seuraava potentiaalinen kanttarellipaikka. Matkalla törmäsin äitiin kahden innostuneen tyttärensä kanssa. He kun olivat keksineet, että polku edessämme oli täynnä johonkin matkalla olevia pikku sammakoita. Niitä hyppelehti polun poikki niin, että pyöräily tuntui mahdottomalta. Mihin ja miksi ne olivat niin joukolla liikkeellä?


Oletteko muuten ikinä yrittäneet kuvata tiellä vauhdilla loikkivia sammakonpoikasia? Siinä on huisin nopea kuvauskohde. Siinä vaiheessa, kun tähtäys on kohdistettu, kuvaan tulee pelkkä tyhjä tie.

Seuraavaksi tapahtui taas. Nimittäin taivas aukesi ja vesisade lankesi maahan. Siihen jäi kanttarellinhakureissu kiirehtiessäni kotiin sadetta pakoon. Ei ollut säätiedotus sille päivälle kovin paikkaansa pitävä. Jotain sentään löysin reissulla maistelumustikoiden ja muutaman sienen lisäksi. Nimittäin etsiessäni avaimiani takin taskusta (takki on nyt käytössä kolmatta kesää) löysin siitä povitaskun. Jotain sekin oli, olinhan pitänyt takkia edelliset 2 vuotta huomaamatta povaria.

Vielä pihassa piti hetkeksi pysähtyä ja kaivaa kamera esiin. Sieltä löytyi kasvi ja sieni, joita kumpaakaan en ole onnistunut tunnistamaan. Kasvi oli mahtavan suuri ja sen vaaleanpunainen kukka pikkuriikkinen kokoon nähden. Sienen jalka taas oli varustettu yllättävän kivalla kuviolla. Jos joku tästä kaksikosta toisen tai molemmat tunnistaa, kertokaa minullekin.


Kristiina

torstai 14. heinäkuuta 2016

Tuoretta ja makeata tarjoille

Huomasin, että olen taas leivoskellut ja julkaissut leivonnaisten kuvia Instassa, mutta unohtanut laittaa tänne reseptit. Tosin tällä kertaa herkuttelu ei jää vain makeaan. Vaikka onkin menossa epätoivoinen pakastimentyhjennysaika, en voi tähän aikaan vuodesta vastustaa tuoreita, uuden sadon vihanneksia. Ja mikäpä luonnollisempi niistä tehty ruoka kuin kesäkeitto. Yksin uuden sadon kesäkeitto ja hyvä ruisleipä palanpainikkeena riittävät nautinnon saavuttamiseen.

Kesäkeitto

1 litra vettä
2-3 tl yrttisuolaa
1 tl sokeria
1 tl kuivattua tai 1 rkl tuoretta selleriä
0,5 tl pippuria
3 porkkanaa
1 uuden sadon punasipuli varsineen
1 litra herneitä (silvottuna n. 1,5 dl)
2 dl sokeriherneitä
1 pieni kukkakaali
6 uutta perunaa
65 g pinaattia
5 dl maitoa
0,5 rkl vehnäjauhoja
1 rkl voita
yrttejä (esim. ruohosipuli, persilja)

Pilko porkkanat ja sipuli. Silvo herneet ja paloittele sokeriherneet. Lohko perunat ja erottele kukkakaalin kukinnot. Höyrytä ja hienonna pinaatti.
Kiehauta vesi ja mausta se. Lisää vihannekset reseptissä mainitussa järjestyksessä lyhyin väliajoin.
Sekoita jauhot n. 0,5 dl maitoa. Kun viimeksi lisätyt vihannekset eli perunat alkavat tuntua melko kypsiltä (n. 10 minuutin keittoaika), lisää joukkoon pinaattisilppu ja loppu maito. Keiton taas kiehahdettua lisää maito-jauhoseos ohuena nauhana koko ajan sekoittaen.
Anna keiton kiehua vielä n. 5 min. Tarkasta mausteet ja lisää joukkoon yrtit.

Makeita reseptejä onkin sitten kertynyt jokunen. Pari viikkoa sitten tein muffinseja pähkinävoista ja suklaasta. Muuten ne onnistuivat hienosti, mutta kuorrutteen pursotus voisi olla kauniimpi. Syykin kökköön kuorrutteeseen löytyy. Olen nimittäin jostain selittämättömästä syystä hukannut suurimman tähtityllani. Kehottaisin käyttämään kuorruttamiseen mahdollisimman suuriaukkoista tähtityllaa. Omani oli suhteellisen pieni, joten tulos ei ole kehumisen arvoinen. Neuvot siihen, miten tehdään kuorrutus kahdella eri kuorrutteella, löydät täältä.

Mansikat ryntäsivät markkinoille ja niitä piti heti käyttää. Klassinen mansikkajuustokakku oli aivan pakko leipoa. Kun sen tekoon käyttää tarpeeksi mansikoita, kakusta ei voi olla pitämättä.
Sain käsiini kirjastosta hyvän olon Jäätelökirjan (Virpi Mikkonen ja Tuulia Talvio). Se lupasi ohjeita jäätelöntekoon ilman maitotuotteita, gluteenia ja valkoista sokeria. Vaikka itse vannonkin kerman ja sokerin nimeen, pitihän jotain ohjeista ainakin ensi hätään kokeilla. Kirjasta löytyi kiva Mansikkaraparperijäätelön resepti, joka sopi jääkaapissani odottaneille mansikoille. Vesisade esti kuitenkin lumpsuttelemisen kasvimaalle raparperia hakemaan, mutta kaapissa oli vihreitä omenoita. Joten hieman soveltaen syntyi oma jäätelöni. Aivan hyvää siitä tuli, mutta aineiden löytäminen oli hieman hakusessa. Neitsytkaakaoöljy löytyi lopuksi aivan paikalliskaupasta, kun älysin lukea tarkemmin kaakaoöljyjen tuoteselostuksen (hyllyn kaakaoöljy olikin luomuneitsytkaakaoöljyä). Cashewpähkinävoita ei todellakaan löytynyt kaupoista, mutta pussi cashewpähkinöitä ja tehosekoitin tuottivat itse tehdyn cashewpähkinävoin. Täytyy sanoa, että hintaa ja vaivannäköä tälle jäätelölle tuli kyllä enemmän kuin sille kerma-sokerijäätelölle. Terveellisyys tai allergikkojen huomioiminen on sitten asia erikseen (maitoallergia ja sokerin välttäminen vastaan pähkinäallergia). Hankkikaa kirja käsiinne ja selatkaa/kokeilkaa.

Maapähkinätäytteiset suklaakuppikakut 
18 kpl

113 g voita tai margariinia
140 g tummaa suklaata
150 g fariinisokeria
2 kananmunaa
2 tl vaniljasokeria tai 1 tl vaniljatahnaa
230 g vehnäjauhoja
1 tl ruokasoodaa
1 tl leivinjauhetta
(ripaus suolaa)
1,8 dl maitoa
60 g tummaa suklaarouhetta 
0,6 dl maapähkinävoita (löysennä hieman mikrossa varovasti lämmittämällä, lisää makeuttamattomaan hieman siirappia tai hunajaa)
Pähkinäkuorrute:
60 g voita tai margariinia
185 g maapähkinävoita
90 g tomusokeria
1 tl vaniljasokeria
3-4 rkl kermaa
Vaniljakuorrute:
85 g voita tai margariinia.
160 g tomusokeria
2 tl vaniljasokeria tai 1tl vaniljatahnaa
3 rkl kermaa

Sekoita kuivat aineet (jauhot, sooda, leivinjauhe, suola ja vaniljasokeri) keskenään.
Sulata rasva ja suklaa vesihauteessa. Jäähdytä hieman ja vatkaa joukkoon fariinisokeri ja kananmunat.
Lisää taikinaan vuorotellen maito ja jauhoseos nuolijalla sekoittaen. Lisää lopuksi suklaarouhe.
Täytä muffinsivuoat puoleen väliin suklaataikinalla. Lusikoi päälle 1 tl maapähkinävoita. Täytä loppuvuoka n. 3/4 korkeuteen suklaataikinalla.
Paista muffinsit 180 ºC 22-25 min uunin keskitason alapuolella. Kokeile tikulla kypsyys. Jäähdytä muffinsit.
Tee kuorrutteet. Pähkinäkuorrute: Vaahdota voi ja maapähkinätahna. Lisää vuorotellen tomusokeri ja kerma. Lisää lopuksi vaniljasokeri ja vatkaa, kunnes kuorrute on kermamainen ja tasainen. Säätele kuorrutteen paksuutta kermalla. Vaniljakuorrute: Vatkaa rasva pehmeäksi. Lisää sokeri, kerma ja vanilja. Vatkaa pienellä teholla n. 1 min, nosta teho korkeimmalle ja jatka vatkaamista n. 3 min. Säätele paksuutta kermalla.
Pursota kaksoistäyte (kts ohje) jäähtyneiden muffinsien päälle isolla tähtityllalla. Jos teet vain yhden kuorrutteen, suosittelen käyttämään vaniljakuorrutetta (tuplaa ainemäärät), muuten kuppikakuista tulee liian pähkinäisenimeliä.

Mansikkajuustokakku

Pohja:
200 g Dominokeksejä
50 g margariinia
Täyte:
5 liivatelehteä
500 g mansikoita
1 dl sokeria
2 tl vaniljasokeria
1 prk (250 g) mascarponea
1 rasia (200 g) maustamatonta tuorejuustoa
2 dl kuohu- tai vispikermaa
1 sitruunan kuoriraaste+mehu

Murskaa keksit esim. pakastepussissa kaulimen avulla. Sulata margariini ja sekoita se tasaisesti keksimurujen joukkoon. Leikkaa irtopohjavuoan (Ø 22-24 cm) pohjalle leivinpaperi ja levitä keksimurska tasaisesti vuoan pohjalle. Anna odottaa jääkaapissa täytteen valmistuksen ajan.
Soseuta n. 350 g mansikoita sauvasekoittimella. Paloittele n. 100 g mansikoita veitsellä paloiksi. Jätä kokonaisia mansikoita tarvittaessa koristeiksi. Vatkaa kerma napakaksi vaahdoksi. Laita liivatelehdet likoamaan kylmään veteen ainakin 5 minuutiksi. Pese sitruuna hyvin, raasta kuoriosa ja purista mehu.
Sekoita mascarpone ja tuorejuusto tasaiseksi massaksi. Vatkaa joukkoon mansikkasose, sokeri, vaniljasokeri ja sitruunankuoriraaste.
Lämmitä sitruunamehu esim. mikrossa. Purista liivatelehdet ja sulata ne sitruunamehuun. Kaada sitruunamehu täytteen joukkoon ohuena nauhana esim. nuolijalla koko ajan hyvin sekoittaen. Sekoita lopuksi sekaan kermavaahto ja mansikkapalat nuolijalla nostellen.
Kaada täyte irtopohjavuokaan pohjan päälle ja anna hyytyä jääkaapissa (mielellään yön yli).
Irrota kakku vuoasta varovasti kakkualustalle ja koristele mielesi mukaan. Koristeiksi sopivat mansikat, sulatettu suklaa, kermavaahto, metsämansikan tai sitruunamelissan lehdet jne.

Mansikka-omenajäätelö

220 g mansikoita
145 g omenaa
1 tlk (400 ml) täysrasvaista kookosmaitoa (jäähdytetty yön yli jääkaapissa)
1 rkl cashewvoita (tai kookosvoita)
1 rkl neitsytkookosöljyä
3-4 rkl kotimaista hunajaa (tai esim. siirappia)
0,5 tl vaniljauutetta

Kuori ja paloittele omena. Pese ja poista mansikoista kannat.
Avaa kookosmaitopurkki ja kaavi valkoinen, paksu aines tehosekoittimeen. Lisää omenapalat, 185 g mansikoita, cashewvoi, kookosöljy, hunaja ja vanilja tehosekoittimeen. Sekoita, kunnes saat sileän, kermamaisen seoksen. Maista ja lisää makeutta tarvittaessa.
Pilko jäljellä olevat mansikat veitsellä pieniksi palasiksi. Kaada jäätelöseos pakastuksen kestävään astiaan ja sekoita joukkoon mansikanpalat. Pakasta n. 4 tunti sekoittaen huolellisesti aina 30 min välein. Kun jäätelö on tarpeeksi kiinteää, ota siitä palloja ja tarjoile mansikoiden kera.
Jos teet jäätelön jäätelökoneella, kaada jäätelömassa koneeseen ja valmista laitteen ohjeiden mukaan. Juuri ennen kuin jäätelö on valmista lisää joukkoon pilkotut mansikat.
Lähde: Jäätelökirja (Mikkonen-Talvio)/Mansikka-raparperijäätelö

Minun jäätelöntekoni oli siitä hassua, etten omista blenderiä. Ensimmäisenä mutkana tuli eteen cashewvoin teko. Sen sekoitin vanhanaikaisella Moulinexillä (jos joku sellaisen vielä muistaa). Ihan hyvä tuli. Mansikat ja omenat taas soseutin sauvasekoittimella. Ne ja muut aineet vatkasin yhteen kulhossa käyttäen sekä sauvasekoitinta että sähkövatkainta. Tosin alan taipua pikkuhiljaa blenderin hankkimiseen, vaikka tilanpuute keittiössä alkaa vähitellen nyt jo ahdistaa.

Huolimatta paljon mainostetusta mansikkapulasta ainakin täällä Pohjanmaalla niitä on vielä saatavissa. Käyttäkäähän niitä nyt hyväksi leipomisessa, salaateissa, jälkiruoissa ja sellaisenaan. Seuraavaksi täytynee iskeä mustikoiden ja vadelmien kimppuun, nekin kun kypsyvät kohta. Kuten myös pensasmarjat.

Kristiina

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Heinäkuu - July



Keskikesän lämpimässä mansikat on kypsymässä. Marjat punertuu, onhan heinäkuu..
-birgitmummu.vikki.fi

Pieni Lintu - MakroTex challengeimage-in-ing

lauantai 9. heinäkuuta 2016

Thomas Cromwellia, fantasiaa ja äitipuolen elämää

Syytettyjen sali (Hilary Mantel) on Susipalatsin jatko-osa. Susipalatsissa käsiteltiin paljon Cromwellin elämän alkutaivalta ja hänen nousuaan ensin piispan luottomieheksi ja siirtymistään hovin ja kuningas Henrik VIII palvelukseen. Tässä toisessa osassa Thomas Cromwell kohoaa yhä korkeampaan asemaan ja Henrikin jonkinlaiseksi luotto-ongelmanratkojaksi. Henrik taas halusi epätoivoisesti naimisiin rakastamansa Anne Boleynin kanssa ja on päässytkin tavoitteeseensa. Tosin hänen uskonnonuudistuksellaan ja kuningatar Katariina Aragonialaisen hylkäämisellä on vielä paljon vastustajia jopa yhteiskunnan ylimmissä piireissä. Aluksi Thomas Cromwellin tehtäviin liittyy paljon uskonnonuudistuksen vastustajien jahtaamista, rahan hankkimista valtiolle ja kuningatar Annen poliittisten ja uskonnollisten pyrkimysten tasoittelemista. Vastapainona hovin ailahtelevaan elämään Cromwellin kotoa löytyvät hänen oppipoikansa, oma poika Gregory, sisarenpoika Richard ja hänen ottopoikanaan kasvattamansa Rafe. Kaikki kolme ovat mukana hoitamassa sekä Cromwellin yksityisiä että valtion asioita.
Kuluu joitakin vuosia eikä Anne onnistu antamaan kuninkaalle miespuolista perillistä, vain tyttären Elizabethin. Jonka Anne haluaa julistettavan kruununperilliseksi, kun taas hänen mielestään Katariinan tytär Mary pitäisi julistaa äpäräksi. Anne pitää huolen siitä, että kuningatar Katariina erotetaan tyttärestään eivätkä he saa tavata edes äidin kuoleman alla. Myös kuninkaan Anne onnistuu vierottamaan tyttärestään. Vähitellen kuningas alkaa kuitenkin kyllästyä vaimoonsa ja käskee Cromwellin keksiä jälleen keinot päästä tästä eroon. Kuningas kun on iskenyt silmänsä jo seuraavaan kuningatarehdokkaaseen, Jane Seymouriin, Susipalatsin sir Johnin tyttäreen. Jokainen historiaan tutustunut tietää lopputuloksen eli Anne Boleyn ja useampi hänen lähipiiriinsä kuulunut mies menettivät päänsä syytettynä valtionpetoksesta ja aviorikoksesta Ja Susipalatsissa Janea koulutetaan ainakin rakastajattareksi, mutta valmiiksi kuningattaren asemaan.
Tämä kirja on mielenkiintoinen katsaus valtaa pitävien ihmisten mielenliikkeisiin ja toisaalta Thomas Cromwelliin ja hänen asemaansa sotkujen ja asioiden selvittäjänä, niin osittain fiktiivinen jokapäiväisten tapahtumien ja asioiden kulun osalta kuin tämä kirja onkin. Välillä teksti muuttuu pohdiskelevaksi, ihmisten kanssakäyminen väitteleväksi ja näiden jaksojen aikana kirjan juonen eteneminen hidastuu. Välillä Cromwellin päähän istutettujen ajatusten seuraaminen on hieman hankalaa ajatusten poukkoilemisen ja ihmeellisten ajatuskudelmien takia. Palanen historiaa kylläkin, mutta mielestäni juonen kuljetus voisi olla paikka paikoin hieman konkreettisempaa ja sujuvampaa.

En yleensä lue hirvittävästi fantasiakirjoja. Käteeni nyt vain sattui Profeetan Ruusu-sarjan 1. osa Vaeltaja tahto (Margaret Weis ja Tracy Hickman). Tämän kirjan fantasiamaailmaa hallitsee 20 jumalaa, jotka kaikki edustavat hallitsemilleen ihmisille heidän omaa jumalakäsitystään. Apunaan heillä on välittäjinä ihmisten ja jumalien välillä kuolemattomia, jotka kulkevat monella eri nimellä. Enkelit, djinnit, efreetit riippuen jumalasta. Nyt kuitenkin yksi näistä jumalista haluaa ainoaksi jumalaksi ja alkaa aiheuttaa muiden jumalien häviämistä ja ihmisten orjuuttamista valtansa alle. Yksi jumalista, nomadien ja aavikkokansojen Akhran eli Vaeltava jumala huomaa juonen. Ainoa keino estää katastrofi on saada kaksi toistaan vihaavaa aavikkokansaa yhdistymään ja heidän hallitsijoittensa tytär ja poika menemään naimisiin ja pysymään naimisissa aina siihen asti, kun Profeetan ruusu-niminen kaktus alkaa kukkia. Vaikeammin sanottu kuin tehty, sillä toisen heimon tytär Zohra on paitsi kaunis myös kopea, tuliluontoinen ja itsetietoinen ja vannonut, ettei ikinä ota itselleen miestä. Myös vihollisheimon päällikön poika Khardan on kaikkea muuta kuin mielissään. Mutta jumalan määräystä on toteltava, vaikka hääjuhlissa heimojen miehet haluaisivatkin tappaa toisensa ja morsian nöyryyttää hääyönä jo hieman taipumista yrittävää sulhasta. Kun yhtälöön lasketaan mukaan vielä sekaantuva kuolematon djinni, joka auttamisen sijaan saa sotkettua asiat pahimman kerran, uhkaa koko maailma sortua yhden jumalan orjuuteen.
Vaikka tämän kirjan jumalat ja kansat ovat kirjan fantasiaa, yllättävän hyvin nämä jumalat edustavat nykyisin ja entisaikaan maapallolla vallinneita ja vallitsevia uskontoja. Ja vastaavasti ihmiset olemassa olevia kansoja. Vain välittäjät, kuolemattomat, eivät tänä päivänä kuulu todelliseen maailmaan. Ja yllätys, yllätys, se muiden jumalien hävittämistä ja maailman hallintaa yrittävä jumala, Quarin, imaameineen ja efreetteineen on kuin ilmetty islaminuskon edustaja ja hänen kannattajansa samoin. Enemmän minua tässä kirjassa kiinnostivat yksittäisten ihmisten ja heimojen teot ja kohtalot. Siitä syystä voisin ehkä lukea tuleviakin osia, jos käteen sattuvat.

Hyvä äitipuoli (Renate Dorrestein) pureutuu edelleenkin ajankohtaiseen aiheeseen myötätuntoisesti, älykkäästi ja jopa ironisen hauskasti. Claire ja Axel ovat olleet naimisissa yli 10 vuotta ja koko sen ajan Claire on ollut Alexin tyttärelle Josefinelle hyvä äitipuoli. Axel ei näe laiskassa, äkäisessä, keskinkertaisessa tyttäressään mitään vikoja, hän on loistava kaikessa mitä tekee miten sen sitten tekeekin. Nyt teini-ikään ehdittyään Josefine haluaisikin yhtäkkiä oman biologisen äitinsä ja isänsä yhteen. Asiaa tosin hieman vaikeuttaa se, että äidillä on uusi miesystävä ja tämän kanssa Josefinen mielestä kaksi aivan kamalaa lasta. 
Claire on taiteellinen, äreä joskus, suorapuheinen ja lihava nainen. Toisaalta hän on määrätietoinen ja itsevarma ja osaa saada haluamansa. Axel taas on hyvännäköinen, täsmällinen ja jämpti, mutta antaa Caliren ohjailla itseään silloin kun tämä niin haluaa. Claire tuntuu myös pyörittävän koko perheen arkea omaan, letkeään tapaansa. Claire on myös menestyvä tilkkutäkkitaiteilija, jonka kutsumatkan Englantiin pitäisi olla avioparille pieni kahdenkeskinen lomareissu. Matkan aattona Alex löytää Clairen ateljeen roskista lapun, jonka lukemisen seurauksena hän päättelee Clairen pettäneen hänet ja perheen häpeämättömästi ja niin Claire päätyy yksin Englantiin. 
Kirja on kivasti jaettu kolmeen osaan, joissa jokainen pienen uusioperheen jäsen vuorollaan saa tuoda esiin oman näkökulmansa sekä koko perhe-elämään että kriisin synnyttäneeseen tapahtumaan. Tosin minua ärsytti näiden kaikkien kolmen päähenkilön lapsellinen käyttäytyminen. Josefinelta sen voi toki ymmärtää, hän haluaa siihen asti niin rakkaan ja hyvän Clairen pois elämästään omien virheidensä takia. Axel taas on tyypillinen vatvoja ja silmälaput silmillään kulkija, joka käsittelee asioita mieluummin oman päänsä sisällä omalla mielikuvituksellaan maustettuna kuin puhuu asioista niiden oikeilla nimillä. Mutta Claire, itsenäinen ja suorapuheinen nainen hämmensi eniten. Hänen tosin on pakko lähteä oman näyttelynsä kunniavieraana matkalle, jonka aikana hän huomaa menettäneensä väliaikaisesti värinäköänsä ja se sekä perhetapahtumat ajavat hänet jonkinlaiseen sisäiseen päättämättömyyden ja päättäväisyyden ristiriitaan. Kirjan loppu on aika yllätyksetön lukuun ottamatta Clairen väliaikaista katoamista, paluuta ja hänen päätöstään kostaa omintakeisella tavallaan kokemansa vääryys. Kevyttä, ei aivan huippulukemista, mutta menee kesäisenä sadepäivänä.

Kirjapuolella tapahtuu tällä hetkellä paljonkin. Ensinnäkin ilouutinen minulle: voitin Ullan Luetut kirjat-blogin Ullanpäivän arvonnassa José Saramagon kirjan Elefantin matka. Jippii, lisää sateisten syyspäivien hupia. Olen tosi iloinen. Saman tien Ulla pani pystyyn jo seuraavan arvonnan. Jos haluat osallistua, klikkaa itsesi tänne.

Myös haasteita on heitetty useampia. Kiireellisin haaste on tänään 10.7. järjestettävä Blogistanian Kesälukumaraton. Tarkoitus on lukea 24 tunnin aikana mahdollisimman monta sivua kirjoja niin, että maraton joko lopetetaan tai aloitetaan sunnuntaina 10.7. Jos et lukuhaluisena ole jo ilmoittautunut, niin vielä ehdit mukaan. Oman sivulukuni ja kirjat, joilla osallistuin maratoniin, laitan PSksi tähän postaukseen. Osallistumiseni alkaa lauantaina 9.7. klo 21.00, joten palaan asiaan sunnuntai-iltana.
Myös Helmet on julkaissut oman heinäkuisen haasteensa. Koko kansa lukee on voimassa 4-24.7.2016 ja tarkoituksena on lukea jokin tai kaikki kolmesta valitusta e-kirjasta, jotka ovat kampanja-aikana rajattomasti lainattavissa Helmet- ja valtakunnallisista e-kirjastoista. Omani olen jo ladannut tabletille ja säästän ne parin viikon päästä alkavan Helsingin matkani lukemiseksi.

Kristiina

P.S. Blogistanian tämänvuotinen kesälukumaraton on osaltani ohi. Aivan putkeen se ei mennyt, sillä nukahdin yöllä kesken lukemisen. Joka tapauksessa saldoni on 890 sivua seuraavista kirjoista:
Himoshoppaaja tähtien tiellä (Sophie Kinsella) s. 8-469
Esikoinen (Jari Tervo) s. 9-351
Revontultentie (Jari Tervo) s. 7-93

torstai 7. heinäkuuta 2016

Alkaisinko blondiksi?

Viime aikoina olen törmännyt valtiovallan päättämiä muutoksia koskeviin uutisiin, joiden tavoitteet ja arvioidut saavutukset tuntuvat menevän niin yli hilseeni, että tulee aivan blondimainen olo. Taitaa olla korkea aika värjätä hiuksensa vaaleiksi.

Ensimmäinen uutinen koski ansiosidonnaisen työttömyysturvan keston lyhentämistä. Hallitus esitti viime viikolla lakimuutosta, joka lyhentäisi ansiosidonnaisen kestoa 400 tai 300 päivään ensi vuoden alusta. Itse muutos on ollut tapetilla jo jonkin aikaa. Mutta sen arvioiduista vaikutuksista tullut tieto oli minulle uutta. Ensinnäkin tämän muutoksen odotetaan lisäävän työllisyyttä n. 9000 henkilötyövuodella. Jaa siis miten? Ei pelkkä ansiosidonnaisen keston lyhentäminen kyllä luo ainoatakaan uutta työpaikkaa. Päinvastoin, olemme koko ajan todistaneet yrityksille annettuja verohelpotuksia ja työntekijöiden etujen vähentämistä. Silti lehdet ovat jatkuvasti pullollaan tietoja uusista YT-neuvotteluista. Kaikki ainakin isoille yrityksille annetut helpotukset ja etuudet ovat menneet korotettuihin osinkoihin ja ylemmän portaan etuuksiin. Tällä hetkellä vain osa Pk-yrityksistä on joustavuutensa ja kapean johtonsa takia pystynyt luomaan uusia työpaikkoja. Joten josko joku fiksumpi, kansantalouteen perehtynyt osaisi kertoa, miten ansiosidonnaisen päivärahan keston lyhentäminen luo uusia työpaikkoja? Minä en näe sitä mitenkään mahdollisena.
Toinen arvioitu vaikutus lyhennyksellä oli 200 miljoonan euron säästö työttömyysturvamenoista vuodessa. Tokihan sitä säästöä tulee, muttei valtiolle. Valtio rahoittaa ansiosidonnaisesta päivärahasta työmarkkinatuen suuruisen perusosan. Kun ansiosidonnaisen päivärahan kesto lyhenee eikä työtön ole onnistunut saamaan uutta työtä, hän putoaa Kelan työmarkkinatuelle. Eli valtio maksaa hänen työttömyydestään edelleen tasan saman verran kuin ennenkin. Etuuden lyhennyksestä saavat sen sijaan ansio-osan maksavat työttömyysvakuutusrahastot. Siksi en ymmärrä valtion intressiä tässä ansiosidonnaisen keston lyhentämisessä ylipäätään. Näin tulevana blondina ajatellen. Kun se ei luo työpaikkoja eikä säästä valtion rahoja, niin miksi valtio on niin innokas tässä asiassa? Kertokaapa se.

Toinen uutinen, johon huomioni kiinnittyi, oli pelastuslaitosten määrän väheneminen 22sta 5ksi. Pelastustoimen järjestämisestä vastaavat jatkossa ne maakunnat, joilla sijaitsevat yliopistolliset keskussairaalat. Itse paloasemien määrä ei vähene ja pelastustoimi tuottaa edelleen ensihoidon palvelut. Tarkoitus on parantaa palvelutasoa. Nyt heräsi kysymys ainakin ensihoidon suhteen: mitä palvelutasoa? Aiemmin, jos ihminen tunsi tarvitsevansa ambulanssia, ambulanssi tuli paikalle. Nykyisin joutuu ensin vastailemaan lukuisiin kysymyksiin vain kuullakseen, ettei tarvitse ambulanssia. Jos jalka on murtunut, niin ota taksi. Tai ambulanssi tulee paikalle ja toteaa, ettet tarvitse kyytiä. Ja ajaa takaisin pääpaikalleen tyhjänä terveisinään viesti: ota taksi. Hieman karrikoituna: mihin niitä ambulansseja sitten tarvitaan, eikö voisi soittaa suoraan päivystävän terveysaseman keskukseen, joka lähettäisi lääkärin taksilla potilaan luo ja he menisivät sitten yhdessä samalla taksilla sairaalaan. Tuntuu hullulta ajatella, että ihmisen, joka ei voi kävellä tai käyttää kättään maksaakseen kyytinsä tai joka tuntee olonsa todella huonoksi, pitäisi jaksaa ja voida tilata taksi, könytä sinne ja huolehtia oma kyytinsä sairaalaan. Onko akuutilla potilaalla varaa taksiin ja kykeneekö hän sen hoitamaan paikalle ja itsensä sairaalaan? Eikö ambulanssit lanseerattu aikanaan mm. siksi, että autottomat tai vähävaraisetkin potilaat kykenisivät hankkiutumaan potilaiksi. Niiden nykytarkoituksesta en ole oikein selvillä.
Ihmetyttää myös se, miten jatkossa toimitaan. Meneekö minun hätäkeskussoittoni johonkin noista viidestä pelastuslaitoksesta, joka sitten vastaa jatkosta? Vai pysyykö oman alueeni hätäkeskus konkreettisesti edelleen omalla paikkakunnallani ja hoitaa hälytykset? Jos jälkimmäinen vaihtoehto tulee käyttöön, miksi pelastuslaitokset sitten keskitetään? Siirtyykö vain paperinpyörittäminen heille? Ilmeisesti pelastustoimen resursseista päättäminen jokaiselle hallinnoimalleen paikkakunnalle jää pääpaikkojen tehtäväksi. Toivotaan parasta, että he tietävät, miten resurssit ja varat tulee jakaa. Onhan hienona tavoitteena "palvelujen yhdenvertaisen saatavuuden turvaaminen kaikkialla Suomessa". Jotenkin vain vanhojen merkkien perusteella tulee pelätä, että pelastustoimen pääpaikoille oma alue on aina se tärkein. Mitenpä joku Turussa tai Tampereella tietää vaasalaisia paremmin, miten Vaasaa palvellaan? Paitsi Helsingissä istuvien päättäjien mielestä, jotka tietävät aina parhaiten, miten koko Suomen asiat hoidetaan.
Joskus 70-luvulla oli muotia hajauttaminen. Valtion virastoja ja keskuselimiä paiskottiin ympäri Suomea sen mukaan, mikä puolue hajautti ja missä sen kannatus oli korkealla. Nyt mennään lujaa vauhtia toiseen suuntaan. Tämän päivän sana on keskittäminen. Kaikki pitää keskittää. Kunnat keskitetään maakunniksi, laitoksia keskitetään yhä suuremmiksi yksiköiksi ja jopa meillä täällä Vaasassa keskitetään eri kaupunginosissa sijaitsevat hammaslääkäri- ja terveyskeskukset yhdeksi suureksi yksiköksi. Miten tähän nykyiseen malliin on päädytty? Ennen palveluja sijoitettiin sinne, missä ihmiset olivat. Nykyisin edellytetään ihmisten jotenkin siirtävän luunsa sinne, mihin palvelut on päätetty sijoittaa. Ikään kuin ihmiset olisi luotu palveluja varten, ei toisinpäin.
Kristiina

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Viljelypalsta vaihtui hautausmaaksi.

Viime tiistain päiväohjelma oli ajateltu valmiiksi jo edellisenä päivänä. Pyöräilisin kaupunkiin hakemaan herneiden tukiverkkoon uudet tolpat. Entiset kun olivat talven aikana salaperäisesti kadonneet verkkokomerosta. Iltapäivällä menisin laittamaan verkon kasvimaalle ja jatkaisin viikonloppuna alkanutta penkkien kitkentää. Satuin kuitenkin ottamaan aamulla paikallisen aviisin käsiini ja löysin tapahtumapalstalta jotain mielenkiintoista. Alkuillasta vedettäisiin Vanhan Vaasan-Mustasaaren hautausmaalla Kappelinmäellä tämän kesän viimeinen opastettu kierros. Siispä pikamuutos suunnitelmiin. Kaupunkiin, Tytsyn isän haudalla käynti hänen syntymäpäivänään ja hautausmaakierros. Kitkeminen saisi jäädä seuraavaan päivään.
Alku kierrokselle osanottamiseen takkuili. Pohjalaisen ilmoituksesta puuttui tieto siitä, että kierros onkin maksullinen (toisin kuin Vaasan hautausmaakierros, joka on kävijöille ilmainen). Eikä minulla tietysti ollut mukana käteistä, vain pankkikortti. Olin jo pyörtämässä takaisin kotiin, kun eräs ystävällinen vanhempi rouva ilmoitti, että hänellä on €20 mukana ja hän voi lainata sen toisen kympin minulle, että pääsen mukaan. Että voi olla ihania ihmisiä mukana tällaisissa leppoisissa, mielenkiintoisissa tilaisuuksissa. Sovimme takaisinmaksusta (suoritettu) ja pääsin kuin pääsinkin kierrokselle.

Olen aiemmin seikkaillut tuolla hautausmaalla sekä itsekseni että Tytsyn kanssa ja lueskellut paasista nimiä, päiväyksiä ja titteleitä. Mutta ilman tarkempia tietoja kaikkien henkilöiden taustat ovat jääneet vain arvailun varaan. Nyt sain roppakaupalla tietoja ainakin Vaasan historiaan tavalla tai toisella vaikuttaneista tärkeistä henkilöistä. Näin ao. hautausmaan 1. haudan. Kuulin, miksi hautausmaalle pääsee sisään sekä portista että portin vierestä aidan yli kulkevia rappusia pitkin. Tapasin monia merkkihenkilöitä ja kuulin pätkiä sekä heidän että heidän sukulaistensa elämästä. Liikutuin senkin hautapaaden äärellä, jonka alle oli haudattu rikkaan miehen 1. vaimo ja hänen 13 pienenä kuollutta lastaan.
Kuulin myös tarinaa nälkävuosien 1867-1868 aikana menehtyneestä valtavasta ihmismäärästä, joille tehtiin joukkohauta Kappelinmäen hautausmaan aidan ulkopuolelle. Sittemmin koko joukkohauta oli unohtunut ja vasta 1950-luvulla, kun alueelta alettiin viemään hiekkaan Vaskiluotoon, alkoi luita ja pääkalloja pulpahdella esiin, usein nuorten poikien leikkikaluiksi ja pelotusvälineiksi. Vasta 2006 alueelle esitettiin muistomerkin pystytystä noille kuolleille. Seurakunnat eivät sitä kuitenkaan saaneet aikaan ja niin 2008 Pohjanmaan Historiallinen Seura hoiti paikalle talkoina muistoalueen ja pystytti uhrien muistoksi ristin muistolaattoineen.

Olen joitakin vuosia sitten ollut opastetulla kierroksella Vaasan hautausmaalla. Ne kierrokset alkavat muuten jälleen nyt heinäkuussa. Tämä kierros tuntui jatkumolta sille kierrokselle. Tai pikemminkin niin päin, että ensin olisi pitänyt tehdä tämä kierros ja sitten Vaasan hautausmaan kierros. Kappelinmäelle haudattujen sukulaisia ja jälkipolvea kun löytyy sitten taas uudemmalta hautausmaalta. Historiasta kiinnostuneena olin erittäin tyytyväinen, että pääsin mukaan tälle kesän viimeiselle kierrokselle. Kaikkea tällaista lisää, toivon minä. Vaasasta ja sen lähiympäristöstä löytyy varmasti niin paljon lisää kiinnostavaa katseltavaa ja opittavaa.

Sunnuntain olin sitten täysin erilaisessa tilaisuudessa, joka tosin sekin sivusi kirkkoa. Olin apujoukkoina yhdessä Minnan kanssa ystäväni Arjan tyttären rippijuhlassa. Kirkon jälkeen vieraat kokoontuivat sopivan lähelle eli Alkulan tilalle juhlimaan rippilasta. Arja oli valmistanut tilaisuuteen lohi- ja kinkkuvoileipäkakut ja juhlakalu itse mansikka-vaniljakreemikakut (joka oli kivasti maustettu ruusuvedellä). Varakakkuja jouduin minäkin sitten koristelemaan paikan päällä. Kaikki syötävä teki kivasti kauppansa ja tunnelma oli mukavan leppoisa, koska sateisen aamun jälkeen paistoi aurinko ja juhlakansa saattoi mahansa täytettyään siirtyä ulos seurustelemaan, katsomaan eläimiä, paistamaan makkaraa ja lapsille oli tilaa leikkiä ja juosta ulkona. Todella hienosti onnistuneet juhlat, kukaan ei jäänyt nälkäiseksi eikä janoiseksi, suut saatiin makeaksi ja tunnelma pysyi leppoisan kotoisana toisin kuin pelkästään sisällä pidettävissä "virallisemmissa" juhlissa usein. Apujoukoille sattui aina välillä amatööreinä pikku mokia, mutta kukaan ei joko huomannut tai pannut niitä pahakseen. Päinvastoin, muutama moka tuotti hyvät naurut porukalle.



Kristiina

tiistai 5. heinäkuuta 2016