Google Website Translator

tiistai 27. syyskuuta 2016

Musiikki - Music



The earth has its music for those who will listen. Its bright variations forever abound; With all the wonders that God has bequeathed us, There is nothing that thrills like the magic of sound
-George Santayana

Pieni Lintu - MakroTex challengeimage-in-ing

maanantai 26. syyskuuta 2016

Munakasta, salaattia ja omenaa

Ruokailussa on aika siirtyä tuoreesta, suunnilleen raa'asta ruoasta vähitellen hieman raskaampaan ilmojen kylmetessä. Mutta vielä voi tehdä sellaista pientä välikauden ruokaa. Valitettavasti en enää saa lemppariani eli herneitä ja mansikoita tai avomaan kurkkuja lisukkeiden kanssa. Se kun alkaa tuo syksy vaikuttaa. Mutta ihan vielä ei myöskään ole Osso Buccon aika.

Munakas on metka ruoka. Sen voi tehdä perinteisesti paistinpannulla. Munakas muotoutuu myös pellillä tehdyksi rullaksi, johon voi piilottaa jääkaapista löytyvät kanan, lihan tai kastikkeenjämät. Itse valitsin tällä kertaa Yhteishyvästä löytämäni munakaskakun. Kas kun en ole sitä vielä kokeillut. Ruokaisammaksi sen tekivät babypinaatti ja perunat. Alkuperäisessä ohjeessa kakkuun pantiin keitettyjä perunoita, mutta itse halusin hieman enemmän makua, joten laitoin paistinpannulle öljyyn meiramia, paistoin keitetyt perunat pikaisesti ja maustoin ne suolalla ja pippurilla.
Munakaskakulle kaveriksi sopi kivasti tomaatti-mozzarellasalaatti. Me täällä Suomessa panemme tuoreet basilikanlehdet tomaatti- ja mozzarellaviipaleiden väliin kokonaisina, kun taas maailmalla ne silputaan tuoreena öljykastikkeeseen, jota pirskotellaan yhteen kulhossa sekoitettujen tomaatti-mozzarellapalojen päälle. Oma versioni oli näiden kahden version sekoitus.

Pinaatti-perunamunakaskakku

3 keitettyä perunaa
1 rkl öljyä
1 tl kuivattua meiramia
1/4 tl suolaa
ripaus pippuria
70 g babypinaattia
8 kananmunaa
2 dl kermaa
1 dl maitoa
50 g parmesaaniraastetta
1 tl kuivattua meiramia
1/4 tl muskottia
ripaus suolaa
ripaus valkopippuria

Viipaloi perunat. Jos paistat ne, kuumenna paistinpannulla öljy ja lisää sinne meirami ja perunaviipaleet. Sekoita, jotta meirami tarttuu perunoihin ja ruskista ne kevyesti.
Huuhtele ja kuivaa pinaatti.
Riko munat kulhoon ja riko niiden rakenne. Vatkaa käsin joukkoon kerma, maito, mausteet ja parmesaani.
Kastele leivinpaperi ja vuoraa sillä irtopohjavuoka (Ø 20-22 cm). Leikkaa vuoan yli menevä paperi pois. Voit halutessasi öljytä paperia kevyesti ruokaöljyllä. Levitä vuoan pohjalle puolet pinaatista. Lisää päälle perunaviipaleet ja loput pinaatit. Kaada päälle munakasseos.
Kypsennä munakasta 175 ºC uunissa keskitasolla n. 30 min tai kunnes seos on hyytynyt. Tarvittaessa ruskista pinta tarvittaessa nopeasti yläosassa grillivastusten alla, mikäli se on jäänyt kovin vaaleaksi. Leikkaa annospaloiksi ja tarjoile salaatin kanssa.
Alkuperäinen ohje: Yhteishyvä ruoka 4/2016

Tomaatti-mozzarellasalaatti

4 tomaattia
250 g mozzarellaa
muutama basilikanlehti
Kastike:
kourallinen tuoreita basilikanlehtiä
1 rkl oliiviöljyä
1 tl balsamiviinietikkaa
suolaa ja mustapippuria maun mukaan
ripaus sokeria

Tee ensin kastike. Hienonna veitsellä basilikanlehdet. Mittaa astiaan öljy, balsamiviinietikka ja mausteet. Lisää hienonnettu basilika. Anna maustua mielellään ainakin tunti.
Leikkaa tomaatit ja mozzarella viipaleiksi. Levitä ne lautaselle siten, että ladot vuoron perään tomaatti- ja mozzarellaviipaleet. Kaada päälle kastike.

Jälkiruoaksi valitsin kauden hedelmän eli omenan. En ole pitkään aikaan tehnyt uuniomenoita, joten nyt oli korkea aika. Ne tarjoillaan joko helpon vaniljakastikkeen tai vaniljajäätelön kanssa. Jos valitset vaniljakastikkeen, kannattaa se valmistaa ensin ja antaa jäähtyä jääkaapissa. Lämpimät omenat ja kylmä kastike, siinä ihana yhdistelmä. Vaikka linkin reseptissä uunissaoloajaksi annetaan puoli tuntia, lopullinen kypsymisaika on aina kiinni sekä omenien koosta että niiden kuoren paksuudesta. Joten älä käytä kelloa vaan haarukkaa ja silmiä. Lisäksi omenan "täytteestä" sulaa pannulle jonkin verran nestettä, jota kannattaa paiston ja jäähdytyksen aikana valella omenille, jotta ne saavat kauniin, karamellisoituneen kiillon.

En yleensä mainosta kaupallisia julkaisuja, mutta nyt teen poikkeuksen. Toivottavasti mahdollisimman moni teistä, jotka pidätte leivästä ja leipomisesta, on saanut käsiinsä K-Kaupan Ruokalehden nr. 4. Se sisältää mahtavan tietopaketin ja ohjeita leivän leipomisesta. Valitettavasti sitä ei taida enää olla saatavilla paperisena kaupoista, mutta netistä sen voi vielä lukea.

Kristiina

perjantai 23. syyskuuta 2016

Rahanhimoa ja ruokaa

Luin viime viikolla todella hullunkurisen kirjan Murhaaja-Anders ja hänen ystävänsä  (Jonas Jonasson). Siinä Murhaaja-Andersina tunnettu väkivaltainen, hieman yksinkertainen mies vapautuu vankilasta ja kirjautuu asukkaaksi entiseen ilotaloon, jonka omistaja muutti pensionaatiksi. Siellä vastaanottovirkailijana toimiva Per Persson kohtaa eräänä päivänä puiston penkillä virkaheiton naispapin, Johannan. Tämä on asunnoton, yrittää huijata Periltä rahaa, saa eväsvoileivän ja huoneen pensionaatista. Yhdessä pappi ja vastaanottovirkailija keksivät keinon ansaita rahaa. Murhaaja-Anders hoitaisi perintä ja muita pahoinpitelyjä isoa rahaa vastaan. Jonkin aikaa asiat sujuvat hienosti ja rahaa kertyy. Juuri kun pariskunta suunnittelee häipymistä ulkomaille ja Andersin hylkäämistä viimeisten toimeksiantojen jälkeen, Anders tuleekin uskoon ja jättää loput toimeksiannot hoitamatta. Sen takia pariskunta menettää kaikki hankitut rahat. Pitää keksiä uusi keino. Sehän onnistuukin lyöttäytymällä taas nyt omintakeisena saarnaajana toimivan Andersin kanssa yhteen ja perustamalla oma seurakunta. Ja yhtä päättömänä jatkuvat taas rahanhankintahuijaukset.
Täytyy myöntää, että Jonassonilla on mahtava mielikuvitus. Näin hullunkurista tarinaa en edes villeimmissä unelminissakaan olisi voinut keksiä. Myös henkilöhahmot ovat omituisen hulluja. Anders, viinaan menevä, väkivaltainen vankilakundi, joka uskoon tultuaankin pitää (ehtoollis)viinin juontia täysin oikeana. Per, joka tuntee itsensä ja maailman väärin kohtelemaksi ja kaikkien olevan velkaa hänelle. Johanna, pappi vastoin tahtoaan ja verbaalinen huijari. Tätä kirjaa oli leppoisa ja hauska lukea. Suosittelen varsinkin silloin, kun syksyn pimeys ja sade alkavat masentaa.

Olen jo aiemmissa postauksissa maininnut myös kaksi ruokaan liittyvää kirjaa, joihin kannattaa ehdottomasti tutustua. Jos haluat tehdä keittiökokeiluja, tutustu hyvän olon Jäätelökirjaan (Virpi Mikkonen ja Tuulia Talvio). Tarkoitettu varsinkin niille, joilla on allergioita. Se hyvä näissä resepteissä on, että massan loppuvalmistamiselle on annettu ohje sekä jäätelökoneella että ilman sitä.
Jos taas sinuakin ihmetyttää se, miksi toisissa maissa lapset syövät roska- ja pikaruokaa kun taas toisissa he oppivat pienestä asti syömään kotona tehtyä, hyvää ja terveellistä ruokaa, tutustu yhtenä esimerkkinä asiasta kirjaan Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea? (Karen Le Billon). Se on innostava kertomus paitsi siitä, miten tärkeää kotiruoka ja ruokatavat ovat myös siitä, miten aikuinen joutuu joskus muuttamaan omaa ajatteluaan täysin.

Kristiina

tiistai 20. syyskuuta 2016

Värikästä - Colorful



Kauneus paljastaa kaiken, koska se ei ilmaise mitään. Kun se näyttää meille itsensä, se näyttää meille koko hehkuvanvärisen maailman.
-Oscar Wilde

Pieni Lintu - MakroTex challengeimage-in-ing

torstai 15. syyskuuta 2016

Budjettiajatuksia

Sukselaisen II hallitusOlen hieman lueskellut ja muutenkin katsellut esim. A-Studion lähetystä siitä, mitä ensi vuoden lisää velkaa ottava budjettimme pitää sisällään. Siitä olen yllättävän iloinen, että eläkeläiset vihdoinkin saavat hieman korjausta eläkkeittensä verotukseen. Myös lapsiperheitä uhannut päivähoitomaksujen korotus vedettiin takaisin. Henkilökohtainen riemastus tulee siitä, että karkkivero poistetaan. Jatkossa saan siis karkkipäivänä nauttia (ehkä) suklaalevyn tai karkkipussin parinkymmenen sentin alennuksesta. Tuo pieni ehkä liittyy siihen, että kuluttajalle suotu alennus on kiinni paitsi hallituksesta myös kaupan keskusliikkeistä tai kauppiaista. Olisihan se houkuttelevaa pitää hinnat nykyisellään ja voitto itsellään. Myös poliisin määrärahoja lisätään ja kunhan se lisäys käytetään oikein eli kenttätyöhön se on hyvä asia.

Sitten ne huonot. Suomi on aina ollut ylpeä koulutuksesta ja sen tasosta. Nyt kuitenkin suunnitellaan korkeakoulujen rahoituksen vähentämistä. Kun valmistumisajan vaatimusta on tiukennettu, niin ehkä koulutus- ja tutkimusrahojen vähennyksellä pyritään opiskelijoiden nopeampaan valmistumiseen, valitettavasti vain tason alentamisella. Hyvin huono juttu suomalaisen koulutustason kannalta. Sama koskee myös opintotukiajan lyhentämistä ja opintotuen pienentämistä. Mikähän mättää, kun opiskelijoita ja tulevaisuuden osaajia ei kannusteta kehittymään mahdollisimman hyviksi vaan valmistumaan mahdollisimman nopeasti. Kyllä on työnantaja tyytyväinen, kun jatkossa saa taitavan työntekijän sijasta keskinkertaisen ja joutuu itse häntä lisäopettamaan. Ei paljon kannusta nuorten, vastavalmistuneiden palkkaamiseen.
Ansiosidonnaisen työttömyystuen aikaa lyhennetään ja Kelan työttömyystukea pienennetään. Entisestään ankea toimeentulo muuttuu vielä ankeammaksi. Suomessa lasketaan tällä hetkellä olevan vajaa 700.000 ihmistä, jotka elävät köyhyysrajan alapuolella. Se on reilu 12 % suomalaisista. Mutta kun asukasluvusta vähennetään alle 20-vuotiaat, jotka eivät yleensä vielä elätä itseään, ollaan jo 16 prosentissa. Työttömyys kasvaa koko ajan, joten kohta jo viidennes aikuisväestöstämme elää köyhyysrajan alapuolella. Uskomattominta on, että Bulgariaa lukuun ottamatta Suomessa alkaa olemaan eniten köyhyysrajan alapuolella eläviä ihmisiä Euroopassa. Hallitus jaksaa kyllä avustaa yrityksiä, mutta ei mitenkään kontrolloi rahojen ja verohelpotusten käyttöä. Yritysten asemaa parannetaan ja kiitoksena ne potkivat jatkuvasti pois työntekijöitä. Työttömänä tai opiskelijana kiristetään taas ensi vuonna vyötä. Kai tässä on ehtinyt vuosien varrella kertyä muutama ylimääräinen kilo, mutta joutaahan sen karistamaan. Tosin ei kannata paljon odottaa ruokaohjeita ensi vuonna, paitsi jos makaroni-tonnikalavuoka tai hernekeitto kiinnostavat.
Ajoneuvovero ja bensiini- ja dieselverot nousevat. Kaupungeissa asuville asia ei ehkä ole suuren suuri. Aina voi luopua autosta ja siirtyä julkisten kulkuneuvojen käyttäjäksi. No tai täältä periferiasta ei kyllä kulje esimerkiksi sunnuntaisin linja-autoja ennen puolta päivää. Mutta ainahan polkupyörällä pääsee. Paitsi talvella. Mutta maalla asuvat, välttämättä autoa tarvitsevat ovat lujilla. Talous, jossa on lapsia, harrastuksia, kaupassakin pitäisi käydä ja paikkakunnan linja-auto kulkee kerran päivässä, korotus on tuntuva. Myös omakotitaloasujat tuntevat veronkorotukset nahoissaan. Sekä kiinteistöveron että lämmityskustannusten nousuna.

Joten onnea vaan kaikille. Eläkeläisten, palkansaajien ja yritysten puolesta kiitos. Ai niin, ja karkkihiirten. Tavallisen, omakotitaloasujan ja autoa käyttävän, köyhyysrajan alapuolella elävä puolesta suren. Mutta ennen kaikkea opiskelijoiden ja koulujen. Yksi asia ihmetyttää. Tällä hetkellä vienti ei vedä eikä tule sitä tekemään muutamaan vuoteen. Ainakaan Valtionvarainministeriön mukaan. Joten Suomen taloutta pitävät yllä suomalaiset kuluttajat. Miksi siis hallitus tekee parhaansa veronkorotuksilla ja käyttörahojen vähennyksillä alentaakseen myös kulutusta. Onko tarkoitus ajaa Suomi lopullisesti konkurssiin?

Kristiina

torstai 8. syyskuuta 2016

Syönkö vai enkö syö?


Lisää kuvateksti
Helsingin reissullamme ostin mm. kirjan Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea? (Karen Le Billon). Siinä kanadalainen kirjailija, joka muutti vuodeksi Ranskaan miehensä asuinseudulle sukulaisten lähelle äärimmäisen ruokanirsojen lastensa kanssa kertoo, miten hänen silmänsä vähitellen avautuivat ranskalaiselle ruokakasvatukselle ja kaiken maistelemiselle sekä hitaalle ruokailulle. Kirja sai minut miettimään, mitä itse syön tai en syö. Tosin maailmassa on varmaan tuhansia ruokia joita en ole koskaan maistanut. Kuten etanoita tai simpukoita. Osallistun myös mielelläni rapujuhliin tai syön hummeria, mutta eläinrakkaana en saisi itseäni ikinä pakotettua heittämään niitä elävinä kiehuvaan veteen. Joten minun rapujuhlani rajoittuvat valmiisiin, pakastettuihin rapuihin tai jonkun muun järjestämiin juhliin.

Aloin ajatella elämäni tavallisia kotiruokia. Pidän itseäni melko kaikkiruokaisena, mutta minullakin on rajoitukseni. Rakastan yli kaiken verilettuja puolukkahillon ja voisulan kera. Mutta muistan vieläkin kouluaikojen veripaltun. Sitä en suostu syömään edes pitkin hampain. 
Aivan ihana ilta- tai aamupala on vispipuuro, jonka tärkeä osa ovat mannaryynit. Mutta mannapuuro sellaisenaan on minulle kauhistus. 
Muistan kotoa, että aina kun isäni oli matkoilla, äitini teki silakkalaatikkoa. Koska isäni ei sitä syönyt. Silakka on minusta ihana kala, mutta jotenkin silakkalaatikon muodossa se ei uppoa. Se maistuu laatikossa vain keitetyltä, melkein raa'alta kalalta. Vaikka esimerkiksi graavilohi on herkkua, silakkalaatikon silakat eivät vain mene alas. 
Olen myös juustojen ystävä. Vaikka jotkut niistä haisevatkin kuin paljon mainostettu Al Bundyn jalkahiki, yleensä ne ovat oikein käytettynä herkullisia. Valitettavasti on yksi juustolaji, joka ei kerta kaikkiaan kutsu minua. Nimittäin homejuustot. Jos haluan syödä hometta, jätän leivän pöydälle päiväksi liian pitkään. Mutten tee sitä. Jatkuvasti löytyy hienoja salaattireseptejä, jotka homejuuston käyttö pilaa minulta. En tiedä, mikä siinä juustossa saa karvani nousemaan pystyyn. Olen sitä toki maistanut, mutta en kerta kaikkiaan saa sen mausta nautintoa, vain halun heittää ruoka pois.

Maksa-, peruna-, ja lanttulaatikkoToisaalta taas pidän monista sellaisista ruoista, jotka eivät yleensä syöjille maistu. Maksa kaikissa muodoissa on minusta ihanaa. Useat ihmiset eivät pidä siskonmakkarasta, mutta minä rakastan sitä. Keitossa, kastikkeessa, pataruokana. Punajuuri, monien kauhistus, on minusta herkullista. Se, mikä yhdestä on suurta herkkua, voi olla toiselle kauhistus. Yhdestä periaatteesta olen Tytsyn kanssa kuitenkin pitänyt kiinni. Usein kertoessani, mitä teen päivälliseksi, hän sanoo että tuota en ainakaan syö kun en tykkää siitä. Johon ilmoitan suoraan, että tykätä ei tarvitse, mutta mielipidettä ei kerrota maistamatta edes vähäsen. Usein meillä onkin käynyt niin, että ehdottoman asenteen ja maistamisen jälkeen Tytsy on ilmoittanut sittenkin pitävänsä ruoasta. Jotain yhteistä minullakin on näin ranskalaisten kanssa. Paitsi että he kouluttavat lapsensa syömään homejuustoa jo ennen hampaiden puhkeamista. Höh.

Kristiina

tiistai 6. syyskuuta 2016

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Kateutta

Ette tiedäkään, miten vihreänä olen kateudesta. Kenelleköhän? No omalle pikku Tytsylleni. Hän nimittäin pääsi eilen sinne, mihin olisin niin kovasti halunnut.  Ruokamessuille Kauhajoelle. Hänen kertomansa mukaan elämys oli kertakaikkisen ihana. Nähtävää ja myös ostettavaa oli roppakaupalla. Harmittaa, etten itse päässyt paikalle.  Mutta minkäs teet, kun ei ole autoa ja julkiset kulkuneuvot kulkevat viikonloppuisin vain silloin tällöin. Tosin kateuden vastapainona olen myös huippuiloinen Tytsyn puolesta. Tapahtuma oli hänelle tosi hauska ja tyydyttävä. Jee Tytsy ja samalla ei-jee. Täytyyhän sitä kateellisuutta hieman kasvattaa. Ei vaan, nautin kaikesta siitä, mitä Tytsy tapahtumasta kertoi. Juuri tällaiset kokemukset kasvattavat intoa ruokaan ja samalla avartavat elinpiiriä. Lisää samanlaisia paikallisia tapahtumia, joissa on paljon nähtävää ja koettavaa.

Kristiina

tiistai 23. elokuuta 2016

Pieni tauko

Tällä kertaa täytyy pitää pieni tauko postauksissa henkilökohtaisten perheasioiden takia. Palaan toivottavasti asiaan ensi viikolla.


Kristiina

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Kissatkin hölmöilevät

Kissoista sanotaan, että ne ovat fiksuja, salaperäisiä ja itsenäisiä. Usein tämä pitääkin paikkansa, mutta ei aina. Sattuuhan niillekin huonot päivänsä. Eräänä iltana esimerkiksi istuin olohuoneessa lukemassa, kun eteisestä alkoi kuulua reipasta raapimista. Menin katsomaan, mistä oli kyse. Ukko-kissa oli yrittänyt hypätä vessan oven päälle, mutta tehnyt virhelaskelman. Sen tuloksena se roikkui vessan oven päällä etukäpälistään ja takakäpälillään yritti raapia tietään ylös. Onnistumatta. Joten kissa piti pelastaa nostamalla se alas tukalasta tilanteesta. 

Toinen törppö sattui pikku Akalle. Ukko kun rakastaa kaivautua kaiken alle. Petauspatjan, päiväpeiton, jopa minun aamutakkini. Akanhan piti yrittää samaa. Joten se keksi kaivautua sohvanpäällisen alle. Vain yksi asia meni vikaan. Se ei viihtynytkään peiton alla, vaan halusi pois. Kuinka sattuikaan, vika oli vain siinä, että mentyään päällisen alle se ei enää löytänyt tietään ulos. Sain osan sen piiloutumisleikistä filmattua, mutta sen avunhuudot saivat minut hylkäämään kameran ja näyttämään, missä on ulosmenoreitti. Alla on kuitenkin se osa videoinnistani, joka onnistui ennen huudon alkamista ja kissan pelastamista peiton alta.


Kuten sanottu, kaikki ei aina onnistu. Mutta suurimman osan ajasta kissakin säilyttävät arvokkuutensa ja salaperäisyytensä.

Kristiina

perjantai 19. elokuuta 2016

Keskiajan salapoliisi, haaksirikko ja pappiselämää

Törmäsin kirjastossa mielenkiintoisen tuntuiseen dekkariin nimeltään Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja (Indrek Hargla). Kiinnostavalta se tuntui siksi, että siinä apteekkari ratkoo 1400-luvulla murhaa luostarissa. Kirja saa alkunsa, kun viisissäkymmenissä olevan apteekkari Melchiorin perhe-elämä rakkaan vaimonsa, apteekkarioppiin Saksaan lähdössä olevan poikansa ja viisaan tyttärensä kanssa keskeytyy. Hänet kutsutaan Piritan luostariin neuvottelemaan muiden viisaiden miesten kanssa eräästä nunnasta. Tämä kun on menettänyt kykynsä kommunikoida normaalisti ja puhuu vain kummallista kieltä, jota kukaan ei ymmärrä. Olisiko itse Paholainen mennyt nunnaan? Saapuessaan luostariin Melchior löytää miehen ruumiin. Mies on murhattu ja hänen henkilöllisyyttään selvitettäessä käy ilmi, että vainaja on kummasti haudattukin jo aiemmin. Tämän arvoituksen lisäksi Melchior saa lisäpohdittavaa, kun luostarissa alkaa löytyä muitakin kuristettuja ihmisiä. Sitten Melchiorin vaimo sairastuu ja kuolee ja apteekkarin koko elämä romahtaa. Hän on kuitenkin luvannut luostarin johtajattarelle selvittää murhan, joten Melchior luopuu kaikesta siihenastisesta elämästään, lähtee kiertämään maailmaa ja yrittää miettiä murhaa, sen syitä ja tekijää.
Kirja on kiehtovan jännittävä nivoessaan yhteen historiaa ja dekkaria. Tosin loppuosa jää hieman epämääräiseksi ja sekavaksi Melchiorin oman elämäntilanteen ja ajatusten monimutkaisuuden takia. Dekkariosuuden kannalta nuo sivupolut ovat häiritsevä tekijä. Onneksi kirjan lopussa Melchior tekee selvää tapahtumien kulusta ystävälleen ja niin kirjailija vetää sujuvasti yhteen tapahtumien kulun ja loppuratkaisuun johtavat päätelmät tyhmemmällekin lukijalle selväkielisenä versiona.

Kuka vartioita vartioi (Leena Lander) kertoo tositapahtumaan perustuvaa, mielikuvituksella varustettua tarinaa fregatti Palmen haaksirikosta Irlannin merellä 1800-luvun lopulla. Miehistö kokonaisuudessaan, mukaan lukien laivan todellinen kapteeni,  perämies Peterson, sen epäpätevä kapteeni Oskar Siren Elin-vaimonsa ja tyttärensä kanssa sekä laivalta kiinni jäänyt salamatkustaja, 12-vuotias Matias Sahlman pelastetaan kolmannella pelastusyrityksellä. Valitettavasti vain ensimmäisenä pelastamista yrittänyt pelastusalus kaatuu, ei käänny ympäri kuten sen pitäisi ja aluksen koko 15-henkinen miehistö hukkuu. Tapahtuneesta järjestetään selvitys oikeudessa.  Valitettavasti sekä poliittinen että kaupallinen tilanne vaativat pelastusveneen miehistön toteamista syypääksi. Samaa haluavat myös laivan omistaja, Oscarin isä, rahanahne ja sydämetön Erik Siren sekä paikalliset finanssiporhot ja pelastusaluksen hankkija, Kuninkaallinen Pelastusseura. Kaikilla on oma lehmä ojassa. Erik Siren ja rahamiehet haluavat osansa pelastusmiehistön omaisille kerätyistä runsaista rahalahjoituksista ja Pelastusseura peittää omat virheensä. Miten käy oikeudessa, kenen selkäranka pysyy suorana ja ketkä taipuvat painostuksen alla? Ja saako tapahtumaa Irlantiin raportoimaan saapunut lehtimies Daniel Ford ystävättärensa  Anna Parnellin avulla selville totuuden ja sen julkaistua? Samanaikaisesti 1800-luvun tarinan rinnalla kulkee tarina Matias Sahlmanin jälkeläisen, suomalaisen kirjailijattaren ja hänen miehensä matkasta Irlantiin selvittämään tarinaa uutta kirjaa varten.
Kirja on kiinnostava tarina suoraselkäisyydestä, ahneudesta ja alistumisesta sekä myös ihmisten erilaisista uskomuksista ja toivosta. Tarinaan sisältyy myös kolmiodraamaa, kieroilua ja yhteiskuntaluokkien eriarvoisuutta tuonaikaisessa yhteiskunnassa. Itse löysin kirjasta henkilöhahmoja, jotka herättivät kunnioitusta ja sympatiaa,  tietysti niitä pahiksia ja sen alistuvan rehentelijän sekä niitä syyttä kärsineitä ja kärsiviä, joita ei voinut kuin sääliä. Eniten harmittivat ne henkilöhahmoista, jotka ajoivat omaa tai jonkun muun etua toisten kustannuksella.  Kokonaisuudessaan pidin kirjasta, sen tyylistä ja tarinasta.  Yhtä vain en ymmärtänyt.  Miksi nykypäivän suomalaispariskunta oli ympätty tarinaan? Kirjan sisällön ja kertomuksen kannalta heidän mukanaolonsa oli aivan turhaa ja heidät olisi aivan hyvin voinut poistaa kirjan lopullisesta versiosta.

Saloisten pappi  (Raili Alahautala) vie meidät 1500-luvun Pohjanmaalle. Herra Niilo on Saloisten pappi ja Pohjanmaan rovasti aikana, jolloin protestanttisuus alkaa vaikuttaa kirkon piirissä, mutta tavallinen kansa on tottunut vanhoihin kirkollisiin sääntöihin ja omiin muinaisiin uskomuksiinsa. Myös Ruotsissa suomalaistenkin hallitsija Kustaa Vaasa tarvitsee tuloja ja rahaa velkojen maksuun ja kaventaa kirkon oikeutta veroihin ja omaisuuteen sekä lakkauttaa luostareita. Uuden opin mukaan papitkin saavat olla naimisissa, kuten Niilo Anniensa kanssa, vaikka iso osa kansasta pitääkin vielä papin vaimoa jalkavaimona ja lapsia äpärinä. Niilo kuitenkin rakastaa vaimoaan ja kolmea lastaan ja on pahoillaan joutuessaan velvollisuuksiensa takia olemaan niin paljon poissa kotoa ja sälyttämään vaimolle melkein kaiken vastuun kodista ja vieraista.  Niilo välittää tosissaan myös läheisistään ja seurakuntalaisista, hakee ongelmiin lempeitä ratkaisuja, kouluttaa kustannuksellaan oman poikansa Maunun lisäksi kaksi kuoripoikaansa ja pitää saarnojaan suomeksi.  Sekä laulaa kuin enkeli.  Niilon ja hänen perheensä vieraina saamme seurata papin uskontoa koskevia ajatuksia ja epävarmuutta, pääsemme matkoille eri puolelle Suomea ja Ruotsia ja saamme tutustua entisiin ja uusiin sukulaisiin lasten kasvaessa ja tytärten avioituessa, seurakuntalaisiin ja moniin historiallisiin henkilöihin ja paikkoihin.
Pidin tätä teosta makuuni historiallisesti ja inhimillisestä näkökulmasta erittäin mielenkiintoisena. Sen sijaan se uskonnollinen puoli, vaikka osoittaakin kirjailijan hyvää perehtyneisyyttä tuohon aikaan ja tapoihin ja vaikka kyseessä oli papin tarina, hieman liiallisena. Hieman vähemmän uskontopuolta ja enemmän arkea olisi mielestäni tasapainottanut tekstiä vielä enemmän historiallisen kirjan puolelle.

Kristiina

maanantai 8. elokuuta 2016

Historiallinen lomapäivä

Tytsy haluaa minulta vielä postauksen lomastamme. Sellainenhan toimitetaan pyynnöstä. 

Viimeisenä lomapäivänämme aloitimme tutustumiskäyntimme Luonnontieteellisestä Museosta. Paikkana ja aiheiltaan se kiinnosti sekä minua että Tytsyä. Eikä turhaan. Jos jossain riitti kiinnostavaa katseltavaa, niin siellä. Vaikka aiempina päivinämme olimme käyneet katsomassa eläviä eläimiä ja kasveja, ei näissä kuolleissakaan ollut mitään vikaa. Myöntää tosin täytyy, että dinosaurusten luurangot olivat aikamoisen kiehtovia. Lisäksi se, että jokaiseen esiteltyyn kohteeseen liittyi selvitys elinoloista, alkuperästä tai historiasta, oli valaisevaa.


Päivän toinen käyntikohteemme sen sijaan yllätti minut ja varmasti Tytsynkin. Olin nimittäin näyttänyt hänelle ohi kulkiessamme ensimmäisenä päivänämme Ateneumin ja kertonut sen olevan yksi maamme arvostetuimmista taidemuseoista. Jolloin Tytsy ilmoitti, että sinne häntä ei saa kirveelläkään. Kun sitten kysyin viimeisen päivän iltapäivänä, mitä hän vielä haluaisi nähdä, hän sanoi että mitä jos sittenkin kävisimme siellä Ateneumissa. Se käynti oli myös rahansa arvoinen. Näimme niin monia arvostettuja taideteoksia, jotka yleensä näkee vain kuvina kirjoissa. Valitettavasti siitä ei ole laittaa tähän kuvia. Päästessämme nimittäin sinne kamerani akku ilmoitti olevansa tyhjä. Näin käy aina joskus, kun ottaa muutaman videon välillä. Ei se mitään, pääasia oli itse elämys.

Täytyy myöntää, että vaikka saimme kipeät jalat ja särkevät polvet, meillä oli mukavaa. Tytsy näki paikkoja, joita hän ei varmasti koskaan luullut näkevänsä ja itse sain verestää vanhoja muistoja.
Kristiina

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Helsinkiä pitkin poikin

Me olemme Tytsyn kanssa olleet jo kaksi päivää liesussa pitkin Helsinkiä. Perjantaina aloitimme päivän Korkeasaaressa. Kohteemme oli nimenomaan Tytsyn toiveretkikohde. Todellinen unelmareissu siitä muodostuikin. Saimme vietettyä saaressa yli 4 tuntia ja vielä silloikin tuntui, että nähtävää löytyisi lisääkin. Valitettavasti Tytsyn heikentyneet jalat vaativat jonkinnäköistä lepoa.  Paikan päälle menimme linja-autolla ja takaisin keskustaan vesibussilla. Laitan oheen hieman esimakua ottamistamme kuvista,  koska kuvankäsittelyohjelmat eivät tee tällä hetkellä yhteistyötä tablettini kanssa.



Eläinten jälkeen oli aika nähdä lisää eläimiä,  olihan tarkoituksemme omistaa perjantaipäivä niille. Seuraavaksi suuntasimme Linnanmäen yhteydessä sijaitsevaan Sea Lifeen.  Eihän sitä jaksa koko päivää kyttäillä maaeläimiä, vesi saakoon paikkansa. Ette muuten usko,  miten paljon maailmaan mahtuu kaloja. Sekä rumia että kauniita. 


Koska perjantai kului eläimiä ihastellessa, omistimme lauantain kasveille ja shoppailulle. Piipahdimme aamun aluksi Kasvitieteellisen puutarhaan.  Täytyy sanoa,  että näimme rehun poikineen.  Tuttuja ja täysin tuntemattomia. 


Shoppailu olikin sitten asia erikseen.  Ensin etsittiin Tytsylle mieleistä rompetta. Jota ei löytynyt.  Sen jälkeen oli minun vuoroni. Ensin kirjakaupan alennusmyyntin, sen jälkeen ruoan raaka-aineita kalastamaan. Kun keksi parkkeerata Tytsyn mahantäytepuuhiin Burger Kingiin, niin sain kaupasta jotain itselleni tarpeellista. 

Tästä päivästä en vielä tiedä.  Tähtäimessä on joko Luonknontieteellinen museo tai Kansallismuseo.  Tytsyn jalkojen kestävyys antaa suunnan.

Kristiina 


torstai 21. heinäkuuta 2016

Matkustelua

Istun parhaillaan junassa matkalla pääkaupunkiseudulle.  Se näissä nykyajan puhelimissa,  tableteissa ja muissa hilavitkuttimissa on mukavaa,  ettei ole sidottu sinne kotikoneelle. Pyrstöstä taas on se, että olin kirjoittanut valmiiksi tekstin lukemistani Jari Tervon kirjoista, mutta yrittäessäni viimeistellä sitä tällä tabletilla koko teksti hävisi. Joten teidän on tyytyminen tähän pieneen pätkään. Lupaan lisää päivityksi Helsingistä, mikäli saan kameran ja tabletin toimimaan yhteistyössä. Muussa tapauksessa joudutte odottamaan ensi viikkoon.

Kristiina 

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Mitä mieltä olet?

Meillä jokaisella on mielipiteitä mitä erilaisemmista asioista. Niin pitää ollakin. Mutta nuo samaiset mielipiteet ovat usein syypäitä isoihinkin riitoihin. Varsinkin niiden jyrkimmissä muodoissa. Hyviin, osittain kirjoittamattomiinkin tapoihin kuuluu olla vierastapaamisissa keskustelematta ainakaan politiikasta tai uskonnosta. Omien mielipiteiden julkituominen näistä aiheista on melkein taattu tapa saada aikaan eripuraa varsinkin ei-läheisistä ihmisistä koostuvassa ryhmässä. Miksi mielipiteet, joita meillä jokaisella on ollut kautta aikojen, kärjistyvät niin selvästi nykyaikana? Vastaus on some ja julkinen media. 

Nostetaan nyt kissa pöydälle ja puhutaan ensin hieman kielletyistä aiheista. Politiikasta meillä tavallisilla taatelintallaajilla saa olla vaikka mitä mielipiteitä. Politiikassa ammatikseen toimivilla saa toki myös olla omat mielipiteensä, joita he tuovat ahkerasti julki lehtien sivuilla, TVssä, blogeissaan ja vaalikoneissa. Mutta viime kädessä niillä ei ole merkitystä. Kun päättäjä painaa äänestyksessä nappulaa, vain puolueen linja ja heidän "käskynsä" siitä, miten äänestää, merkitsevät. Lisäksi se, mitä puolue on ennen vaaleja luvannut, ei välttämättä pidä paikkaansa enää vaalien jälkeen. Riippuen puolueen asemasta päättävissä elimissä. Tuntuu jotenkin hassulta, että vaikka meillä on laillisesti kirjattu mielipide- ja sananvapaus, poliitikko ei ole niihin oikeutettu toteuttaessaan äänestäjien antamaa valtuutusta. Siten me tavikset olemme paremmassa asemassa, me saamme vapaasti valita. Se, miten me valintamme julki tuomme, onkin sitten omasta röyhkeydestä ja oman ajattelunsa oikeutuksesta kiinni.
Uskonto on toinen keskustelua jatkuvasti synnyttävä aihe. Kaikki, jopa ateistit, uskovat varmaan johonkin. Oli se sitten Ukko ylijumalaan, Raamattuun tai itseemme. Oman uskomme julkituominen kuten oman poliittisen kantammekin on sitten eri asia. Jotenkin mutu-tuntuu olevan niin, että lapsuudessa saatu, muuttumattomana pysynyt uskonnollinen tai jopa poliittinen ajatusmaailma ei vaadi erityisesti omien mielipiteittensä korostamista ja niistä julkisesti meuhkaamista. Sen sijaan myöhemmin elämässään herätyksen saaneet tuntuvat olevan varsin kärkkäitä korostamaan omia näkökantojaan ja kuuluttamaan koko maailmalle sitä ainoaa oikeaa uskoa ja pelastumista. Uskontokunnasta riippumatta. 

Nyt kun vaaralliset aiheet on käsitelty, mennään pienempiin aiheisiin. Tarkoitus ei ole heittää ensimmäistä kiveä, koska omat mielipiteeni ovat tasan yhtä kärkkäitä kuin kaverinkin. Yrittämättä rajoittaa kenenkään yksilön- tai valinnanvapautta ja oikeutta omiin mielipiteisiinsä, esitän nyt omat mielipiteeni joistakin mielipidekeskusteluissa ahkerasti esiintyneistä aiheista (hah, sainpahan monta mielipide-sanaa yhteen lauseeseen). 

Tupakointi, tällä hetkellä parvekkeilla. Niin moni on oitis valmis kieltämään parveketupakoinnin omassa taloyhtiössään. Onhan parvekkeelta kerran, pari tunnissa tuleva tupakankatku oven tai ikkunoiden ollessa avoimina inhottavaa tupakoimattomalle. Tai sille kiihkeälle tupakoinnin vastustajalle, joka aikanaan itsekin poltti ja onnistui lopettamaan. Tämä ryhmä tuntuu olevan niitä kiihkeimpiä tupakoinnin vastustajia. Kun asianomainen kuitenkin asuu kerros- tai rivitalossa, onko hän ajatellut vaihtoehtoa parveketupakoinnille? Kun tupakointi siirtyy sisälle ja taloissa on yleensä koneellinen ilmanvaihto, valittaja saa vaivoikseen paitsi sen seinä- tai alakertanaapurin savut, myös ilmastoinnin kautta muidenkin sisällä tupakoivien savut. Kaikkien rapun tai yhtiön tupakoitsijoiden sauhut, jotka tulvivat sisään tupakoimattoman huoneistoon. Mikä sen jälkeen avuksi, kun ulkona tupakointi jo kiellettiin? No helppo ratkaisu, puututaan yksilön valinnan vapauteen ja kielletään myös asunnoissa tupakointi. Sopiihan se, jos ratkaisu tehdään tasapuolisesti myös muiden haittaavien tekijöiden osalta. Eli samanaikaisesti kielletään musiikin ja television kuuntelu huoneistoissa ilman kuulokkeita. Tai lapset. Ja jos lasten kieltäminen on myöhäistä, kielletään heidän liikkumisensa huoneistoissa ilman huopatossuja ja kaikki muut paitsi pehmolelut. Vielä vinkki tuleville tai oleville yrityksille. Lapsille tulisi heti kehittää äänenvaimennin, jota vanhempien olisi pakko käyttää asuintiloissa aina itkupotkuraivarin tai muun huutokohtauksen sattuessa. Samaa vaimenninta voisi muuten käyttää kaupoissa lapsilla.

Viina. Absolutistit tai kohtuukäyttäjät pitävät viinanostajia huonon itsekurin omaavina, heikkoina ihmisinä. Vaaditaan roimia veronkorotuksia ja viinojen poistamista ruokakaupoista. Oletteko jyrkkikset kuitenkaan ajatelleet sitä, miten suuri tulonlähde alkoholivero on valtiolle? Iloitsisitte vaan niistä viinanjuojista. He kustantavat omalta osaltaan lapsilisiä, asumistukia, hoitovapaakorvauksia, äitiyskorvauksia ja muita tulonsiirtoja. Jos niitä viinamäen miehiä ja -naisia ei olisi, veronne olisivat huomattavasti korkeammat. Viinakset haettaisiin naapurimaasta tai salakaupasta. Kieltolain aikana rikollisuus lisääntyi valtavasti ja alamaailma kukoisti. Toivottavasti siihen ei jatkossakaan mennä, vaan pidetään kärkkäät mielipiteet ihan siellä neljän seinän sisällä.
Lapset tai oikeammin lastenhoito. Naiset tappelevat jatkuvasti netin ja median keskustelupalstoilla ja artikkeleissa siitä, mikä on lapselle parempi. Kotona oleva äiti vai työssäkävijä. Eiköhän kuitenkin viime kädessä ole niin, että se mikä itse kullekin perheelle parhaiten sopii, on paras. Kaikki ovat tyytyväisiä, kukaan ei ole toista parempi. Miksi se koti-isä tai lastaan hoitovapaalla hoitava isä on automaattisesti huonompi lastenhoitaja kuin äiti? Erilainen kylläkin, mutta ei missään tapauksessa huonompi. Miksi lastaan kotona hoitava äiti on ehdottomasti parempi asiantuntija lasten hyvinvoinnissa kuin työssäkäyvä? Mitään muuta syytä ei löydy kuin oma ego. Tai mikä tekee työssäkäyvän äidin päteväksi arvostelemaan kotiäitiä? Tulonsaajana hän on toki isompi tekijä perheen toimeentulon kannalta, mutta takaako se kaikissa tapauksissa onnellisuutta? Enpä usko, että suomalaisista lapsista on kasvanut sen huonompia olivat he sitten kotona äidin hoteissa tai tarhassa/päivähoidossa onnellisessa kodissa. Lopettakaa äidit toistenne morkkaaminen, arvostakaa toisianne ja valintojanne ja sujauttakaa se isä ja perheen omalta kannalta oikea ratkaisu siihen johonkin mielipiteenne väliin.

Koirankakka. Tämä mielipidekeskustelu lehtien palstoilla tuo minulle aina tiedon siitä, että kevät on tullut. Onhan se tietenkin kurjaa, kun astuu piskinläjään ja saa raapia sitä kengänpohjista. Hieman ahkeruutta ja omaatuntoa peliin, koirien ja kissojen omistajat. Omasta mielestäni keväisin tuhat kertaa ärsyttävämpiä ovat roskakasat, jotka paljastuvat lumen alta. Koirankakka sentään maatuu, roskat jäävät odottamaan veronmaksajien kustantamia kerääjiä. Miten vaikea se on työntää roska taskuun tai pussiin ja viedä sille tarkoitettuun pönttöön? Ei vaikea, mutta tuntuu ikuisuusongelmalta ainakin nuorille ja laiskoille.


Viimeisenä ajatuksena heitän kysymyksen syystä korostaa omaa mielipidettään sinä ainoana oikeana. Miksi ihmisten mielipiteet ovat niin kärkkäitä ja aina ainoita kyseeseen tulevia järkeviä kannanottoja? Omasta mielestä syynä ei useinkaan ole itse kannanotto tai oma ajatus. Takana on MINÄ. Minä en halua lopettaa tupakointia, minun uskoni asiaani tai toisen agendaan on vahva, minulla ei ole varaa viedä lastani hoitoon tai jäädä kotiin hoitamaan lastani.  Ihmisen on vakuutettava itsensä siitä, että hän on tehnyt oikean ratkaisun ja tuotava esiin itseään. Minä olen tärkeä, minun mielipiteelläni on merkitystä, minä tein oikean ratkaisun, minulla on oikeus omaan elämääni sellaisena kuin sen valitsin, joku toinen on minua suurempi. Tänä päivänä nuo mielipiteet tulevat vain esiin enemmän kuin ennen. Aiemmin vahvistimme omia ajatuksiamme samoin ajattelevien ystävien piirissä. Nyt me esitämme omat asiamme julkisesti esimerkiksi somessa. Niin yksinkertainen tapa tehostaa itseään ja omaa oikeutusta asialleen ja saada sanasota aikaiseksi. Miten jos ensi kerralla, ennen kuin esitetään se oma kärkäs mielipide, ajateltaisiin asiaa myös toisesta vinkkelistä? Vanhanaikaisesti, lista hyvistä ja huonoista puolista. 

Kristiina

lauantai 16. heinäkuuta 2016

Menin metsään

Kuluneella viikolla annettiin eräänä iltana seuraavalle päivälle aurinkoisen suotuisa sääennuste. Päätin heittää kotityöt nurkkaan ja lähteä metsään katsomaan, mitä kuuluu sienille ja mustikoille. Joko mustikkaa kannattaisi lähteä poimimaan ja löytyisikö niitä ah niin ihania kanttarelleja vahingossa?

Kantamuksiin liittyi mukaan kamera ja sitten suunta Pilvilammelle. Sieniä ei alkumatkasta liiemmälti näkynyt. Hevoset tosin olivat matkan varrella sopivasti haassa syömässä, niitä on aina kiva seurata.
 
Pääsin ensimmäiselle mustikkapaikalleni ja painuin katselemaan puskia ja mättäitä. Mustikoita alkoi jo näkyä, mutta joukossa oli vielä niin paljon raakileita, että päädyin poimimaan isoimmat vain suuhun. Siten onkin kiva aloittaa mustikkakausi. Tytsy haluaa tänäkin vuonna marjaan, joten meidän mustikankeruumme jää näemmä pääosin aikaan Helsingin matkan jälkeen parin viikon päästä.

Kanttarelleja ei tielle valitettavasti osunut. Haahuilin aikani metsässä ja saavuin tietenkin Pilvilammen rannalle. Vesikasvit olivat ihanasti puhjenneet kukkaan tai valmiina aukeamaan milloin tahansa. Näky oli todella kaunis ja niin rauhallinen. Kuvaan löytyivät niin lumme, ulpukka, vesiheinät kuin tuntemattomat rantakasvit.


Sienistä vain tuntui sateesta huolimatta olevan pulaa. Jokunen haperon ja rouskun näköinen löytyi, mutta niitä oli liian vähän vielä kerättäväksi. Sitten, kuusen alla piilossa, oleili kolme pienensievää ja puhdasta punikkitattia. Ne piti hetimiten noukkia talteen, ne saisivat kyllä loppukesän aikana seuraa pakastimeen.


Matka jatkui ulkoilureittiä pitkin eteenpäin tarkoituksena katsastaa seuraava potentiaalinen kanttarellipaikka. Matkalla törmäsin äitiin kahden innostuneen tyttärensä kanssa. He kun olivat keksineet, että polku edessämme oli täynnä johonkin matkalla olevia pikku sammakoita. Niitä hyppelehti polun poikki niin, että pyöräily tuntui mahdottomalta. Mihin ja miksi ne olivat niin joukolla liikkeellä?


Oletteko muuten ikinä yrittäneet kuvata tiellä vauhdilla loikkivia sammakonpoikasia? Siinä on huisin nopea kuvauskohde. Siinä vaiheessa, kun tähtäys on kohdistettu, kuvaan tulee pelkkä tyhjä tie.

Seuraavaksi tapahtui taas. Nimittäin taivas aukesi ja vesisade lankesi maahan. Siihen jäi kanttarellinhakureissu kiirehtiessäni kotiin sadetta pakoon. Ei ollut säätiedotus sille päivälle kovin paikkaansa pitävä. Jotain sentään löysin reissulla maistelumustikoiden ja muutaman sienen lisäksi. Nimittäin etsiessäni avaimiani takin taskusta (takki on nyt käytössä kolmatta kesää) löysin siitä povitaskun. Jotain sekin oli, olinhan pitänyt takkia edelliset 2 vuotta huomaamatta povaria.

Vielä pihassa piti hetkeksi pysähtyä ja kaivaa kamera esiin. Sieltä löytyi kasvi ja sieni, joita kumpaakaan en ole onnistunut tunnistamaan. Kasvi oli mahtavan suuri ja sen vaaleanpunainen kukka pikkuriikkinen kokoon nähden. Sienen jalka taas oli varustettu yllättävän kivalla kuviolla. Jos joku tästä kaksikosta toisen tai molemmat tunnistaa, kertokaa minullekin.


Kristiina