Google Website Translator

perjantai 28. elokuuta 2015

Mustikoita ja viheralueiden hoitotörppäilyjä

Kävimme viime viikonloppuna Tytsyn kanssa mustikassa. Reissumme oli todella tyydyttävä, koska mustikoita oli mukavasti ja ne olivat hyvän kypsiä. Tytsy sai pakastimeensa mukavat piirakka-ainekset. Sen lisäksi poimimme muutaman ylimääräisen desilitran, josta tällä kertaa Tytsy loihti oivan jälkiruoan. Otimme erilleen 2 dl mustikoita, jotka soseutettiin tehosekoittimella. Mustikkasose tuoreena on kirpeätä ja vaati vastapainoksi makeata. Joten sekoitimme Mascarponesta, rahkasta, vaniljakreemijauheesta, vaniljasokerista ja ruokosokerista mustikka-annoksen päälle kreemin. Ja a vot, jälkiruoka oli valmis. Nopeata, helppo (no, sen jälkeen kun mustikat oli perattu) ja erittäin hyvältä maistuvaa. Kunhan ne nautti niin, että lusikassa oli aina sekä mustikkaa että vaahtoa.

Tällä hetkellä olen ärsyyntynyt. Nimittäin sekä Vaasan kaupungin että taloyhtiöiden huoltoyhtiöiden tavasta hoitaa niitä pieniä vihreitä alueita, joita meillä on. Ensimmäinen esimerkkini tulee oman taloyhtiömme pihasta. Aikanaan, kun pihamme uudelleensuunniteltiin, jokaisen rapun eteen istutettiin asukkaiden iloksi mustaherukoita. Niin kauan, kun ne saivat kasvaa rauhassa, oli ihanaa ohi kulkiessaan näppäistä pensaista marjoja suuhunsa. Pari vuotta sitten joku keksi hyvän idean. Juuri, kun pensaat olivat kukassa, ne katkottiin aivan lyhyeksi. Tuloksena oli 2 vuotta, jolloin puskat panostivat vain kasvuun eivätkä tuottaneet marjoja. Vihdoin tämän vuoden kesällä marjapensaat olivat jälleen hyvässä kukassa ja luvassa oli kivasti marjoja. Vaan kappas, mitä teki talon huoltoyhtiö? Lähetti kukinta-aikaan nuoren kesätyöntekijän pilkkomaan pensaat uudestaan moottorisahalla. Kaikki katkottiin. Jälki on tällä hetkellä nautittavaa katsottavaa eli meillä ei edelleenkään ole ikkunan alla kaunista, oikein hoidettua viheraluetta vaan amatöörien teurastamaa, puolikuihtunutta pusikkoa.

Seuraava järkytys tuli, kun lähdin kävelemään pitkin Vanhan Vaasankatua. Sen reunoille on istutettu hienoja lehmuksia. Nyt niitä on alettu "leikkaamaan". Jälki on kertakaikkisen järkyttävää. Kuolleet, leikatut oksat on jätetty roikkumaan puista ja latvat on nirhitty. Ei leikattu siististi, vaan suorastaan teurastettu. Jotain näin rumaa saadaan aikaan vain, kun ei ole varaa palkata hyviä työntekijöitä. Jos Vaasan kaupungilla on käytettävänään vain vähän rahaa, käytetään se mieluimmin yhteen pätevään työntekijää kuin kymmeneen puunrääpijään. Hyvät huoltoyhtiöt ja kaupungin päättäjät, onko liian kallista hankkia yksi työntekijä, joka tietää jotain pensaista ja puista? Vaihtoehtona on tietysti hankkia kaupunkilaisten vihat niskoilleen. Vaan välittääkö niistä kukaan?

Kristiina

tiistai 25. elokuuta 2015

Ruokafilosofiaa, sianlihamarinadi ja risotto

 [Sisältää tuotesijoittelua]

Mietin viikolla tehdessäni broileri-pinaattirisottoa omaa "ruokafilosofiaani". Olen TVn ja lehtien ruokajuttujen suurkuluttaja ja tiedän, miten jokin ruoka tai leipomus tehdään oikeaoppisesti. Mutta kun se oikeaoppisuus ei aina ole minun makuuni. Oikeaoppinen risotto on kosteaa, tärkkelyksen kertamaiseksi (=liisteriksi) muodostamaa. Mutta kun minä haluan, että risottoni on toki kosteaa, mutta kosteus ei saa olla ikään kuin kastikkeena vaan imeytyneenä riisiin. Ja se käsitys, että risotossa riisin pitää olla al dente. Menkää hei kysymään kiinalaisilta, japanilaisilta tai korealaisilta, jättävätkö he päivittäin käyttämänsä riisin al dente? Enpä usko. Niinpä minun risottoni on nesteen kyllästämää, mutta ei märkää. Eikä liisterimäistä vaan pikemminkin irtonaista.
Toinen ristiriita kohdallani syntyy kaikessa uunissa tai paistinpannulla paistettavien ruokien kohdalla. Pulla neuvotaan paistamaan kevyen kullanruskeaksi (=aneemiseksi) ja pataruoat pinnalta kevyesti ruskettuneeksi. Mutta kun se ei sovi minulle. Pullan tulee olla pinnalta syvän ruskea. Hyvä taikina tekee siitä mehevän sisältä, mutta pinnalta kunnolla ruskettuneen ja rapean. Sama koskee pataruokia. Pinnalla pitää olla kunnon rapea kuori, ei vain kevyt rusketus. Hyvä esimerkki erilaisista mauista ovat letut. Minun lettujeni pitää olla todella hyvin paistuneita, siinä palaneen rajatilalla. Tytsy taas haluaa lettunsa melko aneemisena, lähes ilman paistopintaa. Tosin hyvää erilaisissa mauissa on se, että lettuja paistettaessa meille kummallekin löytyy sopiva yksilö. Kun se jää vaaleaksi, se on Tytsyn lettu. Kun se on kunnolla paistetut, se on minun lettuni. Niin molemmat saavat haluamansa.

Mutta niihin resepteihin tällä kertaa. Viikolla tein broileri-pinaattirisottoa (niin kuin minä sen haluan) ja se onnistui enemmän kuin nappiin. Sitä ennen hieman tuoteasettelua. Sain juhannuksen aikaan kokeiltavakseni SAM Aroma Deli inkivääri- ja chilihunajaa. Tarkoitus oli testata niitä leipomisessa, mutta satutin heti heinäkuun alussa käteni ja leipominen ei oikein onnistunut. Aion käyttää näitä maustehunajatuotteita myös leipomisessa, mutta jo nyt olen käyttänyt niitä ruoanlaitossa. Juhannuksena teimme Tytsyn kanssa ribsejä uunissa ja niiden marinadissa chilihunaja oli enemmän kuin paikallaan.

Kokismarinadi sianlihalle

1 dl öljyä
2 dl coca-colajuomaa
4 tl SAM chili-hunajaa
1 dl siirappia tai fariinisokeria
2 tl paprikajauhetta
2 tl jauhettua maustepippuria
2 rkl soijakastiketta
3 valkosipulinkynttä murskattuna

Sekoita aineet keskenään kulhossa. Kaada marinadi isoon pakastepussiin ja laita marinoitava liha pussiin. Pyöritä pussia, jotta kastike leviää kaikkialle lihaan. Hiero marinadia, jotta se tunkeutuu lihan sisään. Anna marinoitua mieluiten yön yli jääkaapissa, mutta vähintää 3 tunti.

Broileri-pinaattirisotto

250 g maustamattomia broilerinsuikaleita
öljyä
1 rkl curryjauhetta
1 tl paprikajauhetta
1/2 tl savupaprikajauhetta
1/2 tl yrttisuolaa
1/4 tl suolaa
1/4 tl mustapippuria
1 1/2 tl SAM-inkiväärihunajaa
8 dl kanalientä
1 dl appelsiinimehua
1/2 dl oliiviöljyä
3 dl risottoriisiä
1/2 purjoa
125 g pinaattia
1/2 sitruunan mehu
suolaa
1/2 dl juustoraastetta (parmesan, mozzarella)
ripaus persiljaa

Lämmitä öljy paistinpannussa ja sekoita siihen curryjauhe ja molemmat paprikajauheet. Kun mausteista on saatu paras aromi irtoamaan, lisää pannulle kanasuikaleet ja paista ne kypsäksi. Mausta suikaleet inkiväärihunajalla, yrttisuolalla ja pippurilla. Siirrä kanasuikaleet erilliseen astiaan odottamaan.
Keitä kanaliemi ja pidä se kuumana.
Lämmitä paistokasarissa öljy ja lisää sinne risottoriisi. Kuullota, kunnes riisin reunat muuttuvat läpikuultaviksi. Lisää pannuun siivutettu purjo ja anna sen kuullottua hetken. Lisää sen jälkeen appelsiinimehu ja anna sen imeytyä riisiin. Lisää sen jälkeen kanalientä kauhallinen kerrallaan ja anna sen imeytyä riisiin koko ajan hämmentäen aina kun neste on imeytynyt. Jatka tätä n. 18-20 minuuttia. Kun olet lisännyt lientä 10 minuuttia, lisää joukkoon pinaatti. Tarkasta makua maistelemalla.
N. 15 minuutin kohdalla lisää risottoon paistetut kanasuikaleet. Jatka hämmentämistä ja liemen lisäämistä, kunnes risotto on mielestäsi valmista. Viimeistele risotto sitruunamehulla, suolalla ja juustoraasteella. Ripottele päälle persiljaa.
Kristiina

Minun arkeni - My everyday



Oli kerran kauan sitten aivan toisenlainen maa. Siellä asui pieni mehiläinen josta paljon puhutaan. Ja tämän mehiläisen nimi oli Maija.


Pieni Lintu - MakroTex challenge

torstai 20. elokuuta 2015

Kultahippuja hömppäkirjojen välissä

Kesä on ainakin minulla yleensä kevyen lukemiston aikaa. Silloin kelpaa auringonpaiste, ulkonaolo ja mahdollisimman paljon hömppää. Kiitos sateiden ja kylmien ilmojen tuli kuitenkin luettua myös jotain hieman vakavampaa.

Järkyttävää tarinaa Intian sijaissynnyttäjäteollisuuden ja yleensä intialaisen yhteiskunnan lahjonnan ja välinpitämättömyyden takana käsittelee Postimyyntilapset (Kishwar Desai). On järkytys lukea intialaisesta yhteiskunnasta, jossa kaikki virkamiehet alimmasta aivan ylimpään toimivat vain rahan voimalla ja jossa ahneus toimii parhaana motivaattorina.
Tarinan pääosassa on erilainen intialainen nainen, persoonallinen sosiaalityöntekijä Simran Singh. Hän ei halua lapsia eikä naimisiin vain siksi, että niin kuuluu tehdä. Hän asuu äitinsä ja adoptiotyttärensä kanssa ja haluaa aikaansaada jotain muutosta intialaisten lasten ja naisten hyväksikäyttöön. Hän saa tutkittavakseen tapauksen, jossa sijaissynnyttäjä on synnyttänyt HIV-lapsen ja sittemmin kadonnut. Lapsen brittiläiset vanhemmat kuolevat Intiassa salaperäisissä olosuhteissa. Simran Singh haluaa toisaalta etsiä pienen tytön mahdollisia sukulaisia Englannista ja toisaalta paljastaa totuuden sijaissynnyttäjäbisneksen ja samalla kantasolubisneksen takana.
Jos puoletkaan tämän kirjan kertomuksesta on totta, intialainen yhteiskunta toimii todella eriskummallisesti. Toisaalta on olemassa lakeja ja säädöksiä, mutta kukaan ei noudata niitä. Lakeja käytetään hyväksi ja tulkitaan niin, että ne sopivat omaan tarkoitukseen saada lisää rahaa ja asemaa. Muuten niitä rikkovat surutta niin ylhäiset kuin alhaisetkin. Naisia ja lapsia käytetään hyväksi ennennäkemättömällä tavalla. Ja vaikka kastijärjestelmä on laissa kielletty, tosielämässä se elää silti hyvin vahvasti. Itse kirja on jännityskirjojen parhaimmistoa. Erilaiset tapahtumat tuntuvat alussa täysin irrallisilta, mutta ne kaikki kietoutuvat loppujen lopuksi yhteen jännittäväksi loppuhuipentumaksi. Kirjan lukeminen kannattaa jo siksi, että se antaa kuvaa intialaisesta elämästä ja yhteiskunnasta. Toisaalta tämä teos on myös dekkarikirjojen ystäville todellinen unelma.

Minusta Stoner (John Williams) oli kaunis kirja. Kirjan päähenkilö, Willian Stoner, on köyhän maalaistalon poika, jonka vanhemmat lähettävät paremman tilanhoidon toivossa maatalousoppiin yliopistoon. Siellä poika kuitenkin ihastuu ja on ymmällään pakollisella kirjallisuudenkurssilla ja vaihtaa opintoalaa. Hän alkaa opiskella kirjallisuutta, opettelee latinaa ja kreikkaa ja suorittaa kandidaatintutkintonsa vanhempien luullessa hänen edelleen opiskelevan maataloutta. Valmistujaispäivänään hän kertoo vanhemmilleen opinnoistaan, jatko-opiskeluaikeistaan ja siitä, ettei hän enää palaa kotiin maatilalle. Vanhempien suhtautuminen on tyyni ja ymmärtäväinen, kyllä he pärjäävät. Stoner jatkaa lukujaan, jää assistentiksi opinahjoonsa Columbian yliopistoon ja ystävystyy kahden muun nuoren assistentin, David Mastersin ja Gordon Finchin kanssa. Aikanaan Stoner suorittaa maisterintutkintonsa, valmistautuu väittelemään tohtoriksi ja 1. maailmansodan puhjettua ja ystäviensä lähdettyä sotimaan, Stoner saa yliopistostaan lehtorin paikan. Stoner tuntee intohimoista rakkautta kirjallisuutta kohtaan, mutta ei aluksi opettaessaan saa viestittyä sitä oppilailleen. Kuitenkin hän vähitellen oivaltaa tyylin, jolla hänen intohimonsa välittyy oppilaille ja hänen kursseistaan tulee suosittuja oppilaiden keskuudessa. Ystävistä David kuolee sodassa ja Gordon palaa yliopistoon dekaanin apulaiseksi ja etenee myöhemmin dekaaniksi. Stoner etenee apulaisprofessoriksi eikä halua hallinnollisia tehtäviä, hän haluaa opettaa. Hänen osastonsa uudeksi johtajaksi valitaan rampa mutta komeakasvoinen Hollis Lomax, jonka kanssa Stoner aluksi tuntee jonkinlaista ystävyyttä. Mutta erästä oppilasta koskevan yhteenoton jälkeen Lomaxista tulee hänen elinikäinen vihollisensa. Lomax antaa Stonerin opetettavaksi vain toisarvoisia kursseja.
Stoner on aikanaan rakastunut ja mennyt naimisiin parempiin piireihin kuuluvan Edithin kanssa, mutta avioliitto osoittautuu täysin epäonnistuneeksi. Edith on estynyt ja rajoittunut ihminen, jota Stoner ei arkana onnistu auttamaan ja he päätyvät elämään enemmän tai vähemmän omaa elämäänsä samassa talossa. He saavat tyttären, Gracen, jota Stoner hoitaa tämän ensimmäiset 6 elinvuotta äidin välittäessä viis koko lapsesta. Mutta sitten Edith julistaa 1. sodan miehelleen ja omii tyttären kokonaan itselleen kouluttaen hänestä vuosien varrella samanlaisen tyhjän, tahdottoman ihmisen kuin Edith itsekin on. 40 ikävuoden aikoihin Stoner rakastuu palavasti itseään nuorempaan kollegaansa, Katherineen. He aloittavat rakastava, intohimoisen ja samalla hellän suhteen. Edith tietää suhteesta, mutta ei välitä siitä. Tämä asiantila kuitenkin lopettaa vaimon julistaman hiljaisen sodan. Stoner elää onnellista aikaa, hän saa opettaa, vaikkakin vähäpätöisiä kursseja, hänellä on Katherine ja kotonakin elämä on rauhallista. Ainoa, mitä Stoner suree, on menetettyä läheistä suhdetta tyttäreensä. Mutta vihamies Lomax tuhoaa Stonerin ja Katherinen suhteen. Stonerin ainoa voitto Lomaxista on se, että hän onnistuu omalla toiminnallaan saamaan takaisin opetettavakseen tärkeät, hänen oman alansa kurssit.
Elämä soljuu eteenpäin, Edith yrittää välillä uutta sotaa, epäonnistuu Stonerin välinpitämättömän suhtautumisen vuoksi ja höpsähtää hieman. Grace tulee raskaaksi, menee naimisiin, muuttaa toiselle paikkakunnalle, menettää miehensä 2. maailmansodassa ja alkaa juoda. Lomax haluaisi Stonerin jäävän eläkkeelle, mutta Stoner haluaa opettaa vielä 2 sallittua vuotta, mahdollisimman pitkälle. Valitettavasti kohtalo puuttuu peliin.
Joku pitäisi tätä kirjaa ja Stonerin elämää ehkä tylsänä ja epäonnistuneena. Itse en nähnyt sitä niin. Hän sai opiskella haluamaansa alaa, toteuttaa intohimoaan eli kirjallisuuden opetusta. Ja kirjojen tutkimista ja lukemista. Toki hänelläkin oli kiitos alkukankeuden opetuksessa ja Lomaxin omat alamäkensä, mutta hän onnistui ponnistamaan niistä voitolle. Hän eli rakkaudettomassa, ajoittain vihamielisessä avioliitossa, mutta koki kuitenkin elämässään suuren rakkauden Katherineen ja tasaisen, kestävän rakkauden tyttäreensä. Hän saavutti avioliitossaankin jonkinlaisen seesteisyyden. Aino iso vika Stonerissa mielestäni oli hänen hissukkamaisuutensa, kun äiti vähitellen vuosien varrella pilasi heidän tyttärensä elämän. Tämän kirjan kieli ja sen antamat mielikuvat olivat kauniita, rauhallisia ja seesteisiä. Stoner on ihan tavallinen mies, jonka elämä on päällisin puolin tasaista ja joka ulospäin näyttäytyy hieman tunteettomana ja välinpitämättömänä. Mutta sisällä hänessä, kuten myös kirjassa, vellovat suuret tunteet. Ennen kaikkea rakkaus ja intohimo.

Käsiini osui Sauna Paradise (Pirjo Hassinen) ja otin sen luettavaksi nimen takia uteliaisuudesta. Kirjassa käsitellään elämän kipeitä asioita sekä "tosielämän" että fiktion kautta. Kirjailija Anne Horn on viettänyt muistellessaan myöhemmin onnellisen lapsuuden oleillen paljon isänsä omistamassa yleisessä saunassa. Luentotilaisuudessa kotikaupungissaan hän tapaa sauna-ajoilta nuoruudesta tutun Lauri Kovasen. Tämän perhe-elämä lapsuudessa oli taas kovin onneton kiitos alkoholisti-isän. Lauri pyytää Annea toimimaan hänen muistinaan, koska hän on unohtanut lapsuudesta isänsä katoamiseen liittyviä asioita ja epäilee aiheuttaneensa isänsä kuoleman. Vastineeksi hän on luvannut kertoa jonkin Annen elämään liittyvän salaisuuden. Ensin vastahakoinen Anne lupautuu lopulta auttamaan ja niin lähdetään tutkimaan sekä Annen että Laurin lapsuutta. Rinnakkain heidän tarinoidensa kanssa kulkee tarina Anne seuraavasta kirjasta Tuhlaajatyttö, jossa Anne käsittelee omankin elämänsä suurinta kipupistettä, lapsettomuutta.
Vaikka tuntuisi hankalalta lukea rinnakkain kahta tarinaa, joista toinen on vielä ikään kuin päähenkilön fiktiivisesti keksimä tarina, tämä kirja ihastutti. Tarinaa on sujuva tai oikeastaan molemmat tarinat ovat. Kummankin tarinan tunnelma on tiivis ja voimakas. Rinnakkain ovat Lauri, joka ei muista osaa lapsuudestaan ja toisaalta Anne, joka muistaa kaiken erittäin hyvin, mutta joka ei tiedä kaikkea elämänsä ihmisistä. Ja fiktiivisen tarinan Silja, joka elää normaalia suomalaista perhe-elämää eikä saa kaipaamaansa lasta ja kotiin palaava sisarensa Sonja, entinen pornotähti, naimaton ja erittäin sikiävä. Jos et ole lukenut aiemmin Pirjo Hassisen kirjoja, ainakin tämä kannattaa lukea.

Kristiina

tiistai 18. elokuuta 2015

Viikonlopun marjamatka ja uusia valokuvausapuvälineitä

Odotan ilolla ensi viikonloppua. Pari viikkoa sitten tytsy soitti ja sanoi, että hän haluaisi tulla poimimaan mustikoita. Mikäs siinä. Yllättävää oli, että hän halusi sitä itse. Tähän asti meidän mustikan- ja vadelmanpoimimisreissumme ovat olleet hieman erilaisia. Tytsy on tullut kylään ja olen ilmoittanut, että kylään saa tulla, mutta viikonloppu on varattu marjanpoiminnalle. Tuloksena on ollut aamusta alkaen kotiini pesiytynyt Pikku Myy, joka on koko n. kilometrin kävelymatkan ajan Pilvilammelle murmuttanut ja kertonut, kuinka turhaa ja tylsää marjaan on lähteä. Aina on kuitenkin päästy keräystavoitteeseen.
Muistan aina ensimmäisen mustikkareissumme. Tytsy oli enemmän kuin kiukustunut. Murmutuskilometrin jälkeen hyppelehdittiin pitkin mättäitä metsässä. Yritän järjestää tilanteen niin, ettemme poimi aivan samoista puskista, mutta pysyn aina kuuloetäisyydellä Pikku Myystäni. Eikä se ole niin vaikeata, kas kun hän inhoaa intohimoisesti hyttysiä ja kärpäsiä ja tuo metsässä se esiin varsin äänekkäästi. Sinänsä hyvä, eivätpähän karhut ja sudet uskalla tulla lähellekään. Kun poimimisen lomassa istuuduimme kivennokkaan syömään eväitä, Pikku Myy oli kadonnut ja tytsy totesi: "Äiti, tää on oikeastaan aika kivaa. Se huono tuuli katosi tonne metsään". Paitsi syötävää talveksi, marjassa käynti tuo myös hyvää tuulta. Jokaiselle marjastavalle äidille tai isälle neuvoksi - ei kannata lannistua ensimmäisten 5 vuoden aikana lasten vastahakoisuudesta ja kiukuttelusta. Tulee se aika, jolloin he pyytävät päästä metsään rauhoittumaan.

Olen hankkinut muutaman uuden, valokuvausta varten tarvittavan lelun. Joten tuleva syksy menee kaiketi uutta opetellessa. Ensimmäinen uusi leluni on Reverse Ring, joka kaiketi suomeksi kääntyy nimitykselle kääntörengas. Sen avulla voidaan kääntää objektiivi väärinpäin. Objektiivin väärinpäin kääntämisen seurauksena on isompi suurennos. Olen nähnyt renkaan avulla otettuja, mitä upeampia makrokuvia. Tosin sen käyttö tulee vaatimaan hurjan määrän harjoitusta, koska käytettäessä rengasta kameran automaatio ei toimi ja kameraa käytetään täysin manuaalisäädöillä. Lisäksi huomasin kokeillessa, että etsin on täysin hämärä ja niin ollen kuvan tarkentaminen määrättyyn kohteeseen on enemmänkin arvuuttelua kuin osaamista. Tai ainakin toistaiseksi luulen näin, koska olen ottanut rengasta käyttäen vain muutaman kuvan parvekekukista. Joista kuvista 90% epäonnistui. Tässä nyt kuitenkin pieni näyte lähikuvista, ensin lähin mahdollinen otettuna kittiobjektiivilla 55 mm ja samalla objektiivilla käännettynä.

Kittiobjektiivi 55 mm
Reverse Ring + kittiobjektiivi 55 mm
Toinen uusi jutska kuvaamisen on molempiin objektiiveihini hankitut pyöröpolarisaatiosuotimet. Niiden  käyttötarkoitus on heijastumien vähentäminen valokuvassa. Lähinnä valokuvaustilanteissa tarkoitus on vähentää esimerkiksi ikkunan tai veden aiheuttamaa heijastumaa sekä oikein säädettynä parantaa samalla kuvan värejä. Se koostuu kahdesta päällekkäisestä lasista, joista etummaista voidaan kiertää portaattomasti kulloisenkin tarpeen mukaan. Vaikutusta voidaan arvioida suoraan etsimestä katsomalla, ja maksimaalinen teho saadaan kiertämällä suodin oikeaan asentoon ennen kuvan ottamista. Kokeilin suodinta hetkenä, jolloin aurinko paahtoi suoraan olohuoneeni ikkunaan. Eli yritin valokuvata kohdetta parvekkeella ikkunan läpi auringon kilottaessa suoraan siihen kohtaan, jonka läpi kuvasin. Edes paraskaan suodatin ei varmasti pysty poistamaan sitä suoran auringonpaisteen aiheuttamaa heijastusta, mutta kyllä tuolla suotimella oli vaikutusta kuvaan. Tosin ei kai suodinta olekaan tarkoitettu kuvaamaan kohdetta suoran heijastuksen läpi, vaan epäsuoran. No, jatkan molempien lisukkeiden kanssa harjoittelua ja ehkä jo ensi keväänä osaan käyttää niitä hyödykseni.

Ilman suodinta
Suodinta käyttäen

Kristiina

Elokuu - August



Kuhilas pellolle, kynttilä pöydälle.


Pieni Lintu - MakroTex challenge

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Epäonnea ja parveketupakointia

Kanttarelli-saalis VIII04 C 3361Lauantai ei todellakaan ollut minun päiväni. Suunnitelmissa oli suunnistaa aamupäivästä metsään tiirailemaan sieniä ja vadelmia. Olin kyllä noteerannut aamulla noustessani, että selkälihakseni olivat hieman kipeät. Syytä siihen en tosin keksinyt, koska en ollut tehnyt mitään normaalista poikkeavaa. Olin jo pakannut kassini valmiiksi ja syönyt aamiaisen n. 1/2 tuntia ennen suunniteltua lähtöä, joten olin valmiina kuin partiolainen. Ja silloin vatsaa rupesi vääntämään. Tai niin luulin. Sain kummia kramppeja erityisesti, jos yritin liikkua. Ne jatkuivat ja jatkuivat epäsäännöllisin välein, joten hylkäsin vähitellen suunnitelmani lähteä metsään. Hitsi. Parin tunnin jälkeen mieleeni tuli, josko ne vatsakrampit olisivatkin jonkinlaisia lihaskramppeja. Otin Buranan ja istuskelin rauhassa lukemassa. Jonkin ajan kuluttua krampit helpottivat ja loppuivat sitten kokonaan. Joten ilmeisesti aristavat selkälihakset ja niiden ajoittainen jännittäminen aiheutti vatsalihaksiini kramppeja. Oli miten oli, suunnitelmaa metsässä samoilemisesta piti siirtää.

Illalla ajattelin käydä viljelypalstalla kastelemassa. Lähdin pihasta pyörällä ja mielestäni pyörän takakumi kuulosti kummalta. Pysähdyin ja kokeilin. Se oli puolityhjä. Mikä tuntui kummalta, koska olin viimeksi perjantaina ajanut kauppareissulle Melaniemelle ja Huutoniemelle. Ja silloin pyöränrenkaat olivat olleet täysin kunnossa ja sopivan täynnä. Naapurini näki minun kokeilevan takapyörää ja kääntyvän takaisin ja kysyi ystävällisesti, onko kumi tyhjä. Sanoin, että ei tyhjä mutta puolityhjä ja toivoin, että se ei olisi taas puhki. Hän kyseli pyöränpumpputilannettani ja vaikka sanoin omistavani pumpun, hän halusi heti hakea omansa ja pumpata renkaani. Hän pumppasi ahkerasti ja kokeili aina välillä tilannetta ja sanoi samalla, että ulkokumini on aika kulunut (niin kuin onkin). Juttelimme niitä näitä ja yht'äkkiä kuului komea pamaus ja ilman suhinaa. Johon totesin vain: "Oh hoh, nyt se on ainakin puhki". Aikamme päiviteltyämme hän lupasi aamulla paikata sisäkumin ja hakea omista varastoistaan minulle uuden ulkokumin, noin naapuriapuna. Jos en tarvitsisi pyörää heti. Alkoi olla myöhä, joten ilmoitin sunnuntain kelpaavan aivan hyvin. On siitä jotain hyötyä, että joskus näyttää arvokkaasti hieman ikääntyneeltä ja avuttomalta. Olisinhan tuon itsekin saanut hoidettua, mutta jos toinen tarjoutuu, niin mikä minä olen kieltämään.

Että niin meni lauantai täysin metsikköön. Tai liekö metsikköön, kun en päässyt sinne. 
Jotta ajankohtaisuus ei unohtuisi, tekeillä on jälleen kerran uusi tupakkalaki. Jos se menee läpi, taloyhtiöiden on entistä helpompi kieltää parveke- tai terassitupakointi. Riittää, että jonkun asukkaan mielestä savu haittaa häntä. Jo aikanaan, kun parveketupakoinnista alettiin nostaa meteliä, mietin parveketupakoijana asiaa. Jos minä siirtyisin parvekkeelta sisään polttamaan, mitä siitä seuraisi? Ulkona savu haihtuu ilmaan. Mutta sisällä poltettaessa se pyörii asunnossa ja menee ilmanvaihtokanaviin. Meillä talossa on koneellinen ilmastointi ja ilmastointikanavat kulkevat "yhdessä putkessa". Sen huomaa, kun joku tekee oikeaan aikaan (kun imuri on päällä) alemmissa kerroksissa ruoaksi voimakkaan mausteista ruokaa tai esim. silakkapihvejä. Sekä keittiöni että vaatehuoneeni tuoksuvat voimakkaasti noille tehdyille ruoille. Ja siitä pikkuhiljaa tuoksu leviää koko asuntoon. Tuoksu on todella voimakas ja siitä tulee aina nälkä. Jos tupakoijaa kielletään polttamasta ulkoilmassa parvekkeella, ruoan tuoksun sijasta muihin kämppiin leviää sitten se tupakanhaju. Kumpi siis on tukalampi tilanne, se että parvekkeella tuntuu hetkellisesti tupakan haju vai se, että tupakoimaton naapuri saa haistella tupakkaa päivät pitkät asunnossaan sisällä? Enpä tiedä, jokaista kai kerros- tai rivitalossa naapureissa häiritsee jokin asia. Syytä olisi kuitenkin aina ennen suun avaamista miettiä asioita joka kantilta ja valita vaihtoehdoista se pienempi paha. Eli ainakin meidän talomme tapauksessa miettisin, haluanko hetkellisesti haistella tupakansavua parvekkeella vai kaiken aikaa sisällä asunnossa. Sen jokainen tupakoimaton valitsee itse. 

Kristiina

perjantai 14. elokuuta 2015

Kisukatsaus

Olen viimeaikoina seurannut TV:stä Kissakuiskaaja-ohjelmaa. On ollut muuten kokoelma kiukkuisia kissoja. Ihmettelen silloin aina itse, että mistä minä olen saanut niin kiltit ja hyvät kissat. Nykyinen matriarkka Heta, jonka otin kissatalon sijaiskissoista omakseni sen kipakan luonteen takia, on nykyisin maailman lempein sylikissa. Ainoa vika on siinä, että n. 5-kiloisena se on kissoistani painavin. Ja sen lempipaikka on mahani päällä. Kun esimerkiksi ruokailun päätteeksi istun sohvalle, niin mahan päälle tyrkkää iso kimpale kissanlihaa. Siinä on kuulkaa oksennus lähellä. Vaikka syön kohtuullisen kokoisia aterioita, kun viisi kiloa lysähtää mahalle, se on kovilla.

Siskokset Ukko ja Akka, jotka olen tuntenut niiden syntymästä asti, ovat rapsukissoja, jotka eivät niin hirveästi kaipaa syliin. Paitsi nykyisin Akka, joka on harjoitteleva sylikissa ja on päättänyt, että ainoa oikea paikka olohuoneessa nukkumiseen on minun sylini. Ja nimenomaan nukkua, joka naulitsee minut sitten siihen paikkaan. Ja sellaisia pieniä vihjauksia kuin asennon korjaaminen ei huomioida. Joten ainoa tapa päästä sen alta pois on kipata se sylistä viereen. Ja silloin se syyttävä katse on liikaa paatuneemmallekin sydämelle. Ukko sen sijaan on omimmillaan, kun se saa lötkähtää viereen selälleen ja kiljua kuin syötävä, kunnes sen mahaa rapsuttaa. Sen jälkeen voikin sitten ottaa tirsat.

Kaikkein onnellisin olen kuitenkin Vienon "edistymisestä". Vieno on ihmisten inhoajana yleensä oleskellut kaappien päällä tai istunut toisella puolella huonetta tarkkailemassa. Se on hyvin intensiivinen ihmisten tarkkailija, joka ei kuitenkaan päästä heitä lähelleen. Ainoa hetki tähän asti, jolloin se on antanut silittää itseään, on sen maatessa iltaisin tai päiväunilla sänkyni päädyssä puoliunessa. Vuosi-pari sitten se rupesi ottamaan pientä kontaktia ruokaa halutessaan ja aamuisin, kun olimme molemmat esim. olohuoneessa. Se antoi koskettaa sormella nenänpäätään. Minusta jo se oli suuri saavutus. Nyt se on ottanut uuden askeleen lähemmäs. Noin 2 kk sitten huomasin, että jos olin esim. päiväunien jälkeen jättänyt olohuoneen sohvan torkkupeiton viikkaamatta ja se oli vielä rytyssä sohvalla, Vieno tuli sen päälle jatkamaan kaapinpäällispäikkäreitään. Nyt me vietämme melkein joka ilta aikaa niin, että itse istun sohvalla katsomassa TVtä ja Vieno nukkuu siinä metrin päässä sohvapeiton päällä. Ja silloin sitä saa myös silittää ja rapsuttaa.

Jouduin tänään kauppamatkalla todistamaan sitä, miksei lapselle saisi ensin antaa eläintä lahjaksi ja sitten jättää hänet vastaamaan siitä yksin ilman aikuisten valvontaa. Omakotialueen jalkakäytävällä pallotteli kaksi hieman toisella kymmenellä olevaa tyttöä kirkasta muovipalloa mailoilla (salibandy?). Autotien toisella puolella talon pihalla oli irti pieni kissanpentu, joka ei tietenkään voinut vastustaa sitä kirkasta, liikkuvaa palloa. Se ryntäsi vähän väliä autotien yli pallon perään ja taas takaisin toiselle puolelle jääden välillä keskelle tietä kyttäämään palloa. Näin tilanteen kauempaa juuri, kun samaan aikaan tietä pitkin ajoi auto ja pentu ryntäili siinä tiellä. Tytöistä toinen oli kissan omistaja, koska hän yritti myöhemmin ponnettomasti ajaa kissanpentua takaisin pihaan. Mutta sillä hetkellä, kun auto lähestyi tiellä seisovaa pentua, kumpikaan tytöistä ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Onneksi sillä kertaa asialla oli tarkkaavainen autoilija, joka pysähtyi odottamaan, kunnes pentu poistui tieltä. En voinut olla puuttumatta asiaan. Käskin tyttöjen painua pelaamaan omalle pihalle sanoen, että sillä hetkellä he pelasivat kissanpennun hengellä. Vastaus oli "Ei siellä mahdu pelaamaan". Sen jälkeen käskin heitä viemään pennun sisään ennen pelin jatkamista. Millaiset vanhemmat päästävät alle 1/2 vuotiaan kissanpennun ulos ilman valvontaa pihaan, joka sijaitsee heti ajotien vieressä? Tai jättävät valvonnan lapsille, jotka eivät tuossa iässä ajattele mitään muuta, kuin itseään? Jos sitten huono tuuri käy ja kissanpennusta jää vain verinen läiskä tielle itketään, että auto tappoi kissan. Ei tappanut, omistajien välinpitämättömyys tappoi kissan.

Kristiina