Google Website Translator

tiistai 23. elokuuta 2016

Pieni tauko

Tällä kertaa täytyy pitää pieni tauko postauksissa henkilökohtaisten perheasioiden takia. Palaan toivottavasti asiaan ensi viikolla.


Kristiina

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Kissatkin hölmöilevät

Kissoista sanotaan, että ne ovat fiksuja, salaperäisiä ja itsenäisiä. Usein tämä pitääkin paikkansa, mutta ei aina. Sattuuhan niillekin huonot päivänsä. Eräänä iltana esimerkiksi istuin olohuoneessa lukemassa, kun eteisestä alkoi kuulua reipasta raapimista. Menin katsomaan, mistä oli kyse. Ukko-kissa oli yrittänyt hypätä vessan oven päälle, mutta tehnyt virhelaskelman. Sen tuloksena se roikkui vessan oven päällä etukäpälistään ja takakäpälillään yritti raapia tietään ylös. Onnistumatta. Joten kissa piti pelastaa nostamalla se alas tukalasta tilanteesta. 

Toinen törppö sattui pikku Akalle. Ukko kun rakastaa kaivautua kaiken alle. Petauspatjan, päiväpeiton, jopa minun aamutakkini. Akanhan piti yrittää samaa. Joten se keksi kaivautua sohvanpäällisen alle. Vain yksi asia meni vikaan. Se ei viihtynytkään peiton alla, vaan halusi pois. Kuinka sattuikaan, vika oli vain siinä, että mentyään päällisen alle se ei enää löytänyt tietään ulos. Sain osan sen piiloutumisleikistä filmattua, mutta sen avunhuudot saivat minut hylkäämään kameran ja näyttämään, missä on ulosmenoreitti. Alla on kuitenkin se osa videoinnistani, joka onnistui ennen huudon alkamista ja kissan pelastamista peiton alta.


Kuten sanottu, kaikki ei aina onnistu. Mutta suurimman osan ajasta kissakin säilyttävät arvokkuutensa ja salaperäisyytensä.

Kristiina

perjantai 19. elokuuta 2016

Keskiajan salapoliisi, haaksirikko ja pappiselämää

Törmäsin kirjastossa mielenkiintoisen tuntuiseen dekkariin nimeltään Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja (Indrek Hargla). Kiinnostavalta se tuntui siksi, että siinä apteekkari ratkoo 1400-luvulla murhaa luostarissa. Kirja saa alkunsa, kun viisissäkymmenissä olevan apteekkari Melchiorin perhe-elämä rakkaan vaimonsa, apteekkarioppiin Saksaan lähdössä olevan poikansa ja viisaan tyttärensä kanssa keskeytyy. Hänet kutsutaan Piritan luostariin neuvottelemaan muiden viisaiden miesten kanssa eräästä nunnasta. Tämä kun on menettänyt kykynsä kommunikoida normaalisti ja puhuu vain kummallista kieltä, jota kukaan ei ymmärrä. Olisiko itse Paholainen mennyt nunnaan? Saapuessaan luostariin Melchior löytää miehen ruumiin. Mies on murhattu ja hänen henkilöllisyyttään selvitettäessä käy ilmi, että vainaja on kummasti haudattukin jo aiemmin. Tämän arvoituksen lisäksi Melchior saa lisäpohdittavaa, kun luostarissa alkaa löytyä muitakin kuristettuja ihmisiä. Sitten Melchiorin vaimo sairastuu ja kuolee ja apteekkarin koko elämä romahtaa. Hän on kuitenkin luvannut luostarin johtajattarelle selvittää murhan, joten Melchior luopuu kaikesta siihenastisesta elämästään, lähtee kiertämään maailmaa ja yrittää miettiä murhaa, sen syitä ja tekijää.
Kirja on kiehtovan jännittävä nivoessaan yhteen historiaa ja dekkaria. Tosin loppuosa jää hieman epämääräiseksi ja sekavaksi Melchiorin oman elämäntilanteen ja ajatusten monimutkaisuuden takia. Dekkariosuuden kannalta nuo sivupolut ovat häiritsevä tekijä. Onneksi kirjan lopussa Melchior tekee selvää tapahtumien kulusta ystävälleen ja niin kirjailija vetää sujuvasti yhteen tapahtumien kulun ja loppuratkaisuun johtavat päätelmät tyhmemmällekin lukijalle selväkielisenä versiona.

Kuka vartioita vartioi (Leena Lander) kertoo tositapahtumaan perustuvaa, mielikuvituksella varustettua tarinaa fregatti Palmen haaksirikosta Irlannin merellä 1800-luvun lopulla. Miehistö kokonaisuudessaan, mukaan lukien laivan todellinen kapteeni,  perämies Peterson, sen epäpätevä kapteeni Oskar Siren Elin-vaimonsa ja tyttärensä kanssa sekä laivalta kiinni jäänyt salamatkustaja, 12-vuotias Matias Sahlman pelastetaan kolmannella pelastusyrityksellä. Valitettavasti vain ensimmäisenä pelastamista yrittänyt pelastusalus kaatuu, ei käänny ympäri kuten sen pitäisi ja aluksen koko 15-henkinen miehistö hukkuu. Tapahtuneesta järjestetään selvitys oikeudessa.  Valitettavasti sekä poliittinen että kaupallinen tilanne vaativat pelastusveneen miehistön toteamista syypääksi. Samaa haluavat myös laivan omistaja, Oscarin isä, rahanahne ja sydämetön Erik Siren sekä paikalliset finanssiporhot ja pelastusaluksen hankkija, Kuninkaallinen Pelastusseura. Kaikilla on oma lehmä ojassa. Erik Siren ja rahamiehet haluavat osansa pelastusmiehistön omaisille kerätyistä runsaista rahalahjoituksista ja Pelastusseura peittää omat virheensä. Miten käy oikeudessa, kenen selkäranka pysyy suorana ja ketkä taipuvat painostuksen alla? Ja saako tapahtumaa Irlantiin raportoimaan saapunut lehtimies Daniel Ford ystävättärensa  Anna Parnellin avulla selville totuuden ja sen julkaistua? Samanaikaisesti 1800-luvun tarinan rinnalla kulkee tarina Matias Sahlmanin jälkeläisen, suomalaisen kirjailijattaren ja hänen miehensä matkasta Irlantiin selvittämään tarinaa uutta kirjaa varten.
Kirja on kiinnostava tarina suoraselkäisyydestä, ahneudesta ja alistumisesta sekä myös ihmisten erilaisista uskomuksista ja toivosta. Tarinaan sisältyy myös kolmiodraamaa, kieroilua ja yhteiskuntaluokkien eriarvoisuutta tuonaikaisessa yhteiskunnassa. Itse löysin kirjasta henkilöhahmoja, jotka herättivät kunnioitusta ja sympatiaa,  tietysti niitä pahiksia ja sen alistuvan rehentelijän sekä niitä syyttä kärsineitä ja kärsiviä, joita ei voinut kuin sääliä. Eniten harmittivat ne henkilöhahmoista, jotka ajoivat omaa tai jonkun muun etua toisten kustannuksella.  Kokonaisuudessaan pidin kirjasta, sen tyylistä ja tarinasta.  Yhtä vain en ymmärtänyt.  Miksi nykypäivän suomalaispariskunta oli ympätty tarinaan? Kirjan sisällön ja kertomuksen kannalta heidän mukanaolonsa oli aivan turhaa ja heidät olisi aivan hyvin voinut poistaa kirjan lopullisesta versiosta.

Saloisten pappi  (Raili Alahautala) vie meidät 1500-luvun Pohjanmaalle. Herra Niilo on Saloisten pappi ja Pohjanmaan rovasti aikana, jolloin protestanttisuus alkaa vaikuttaa kirkon piirissä, mutta tavallinen kansa on tottunut vanhoihin kirkollisiin sääntöihin ja omiin muinaisiin uskomuksiinsa. Myös Ruotsissa suomalaistenkin hallitsija Kustaa Vaasa tarvitsee tuloja ja rahaa velkojen maksuun ja kaventaa kirkon oikeutta veroihin ja omaisuuteen sekä lakkauttaa luostareita. Uuden opin mukaan papitkin saavat olla naimisissa, kuten Niilo Anniensa kanssa, vaikka iso osa kansasta pitääkin vielä papin vaimoa jalkavaimona ja lapsia äpärinä. Niilo kuitenkin rakastaa vaimoaan ja kolmea lastaan ja on pahoillaan joutuessaan velvollisuuksiensa takia olemaan niin paljon poissa kotoa ja sälyttämään vaimolle melkein kaiken vastuun kodista ja vieraista.  Niilo välittää tosissaan myös läheisistään ja seurakuntalaisista, hakee ongelmiin lempeitä ratkaisuja, kouluttaa kustannuksellaan oman poikansa Maunun lisäksi kaksi kuoripoikaansa ja pitää saarnojaan suomeksi.  Sekä laulaa kuin enkeli.  Niilon ja hänen perheensä vieraina saamme seurata papin uskontoa koskevia ajatuksia ja epävarmuutta, pääsemme matkoille eri puolelle Suomea ja Ruotsia ja saamme tutustua entisiin ja uusiin sukulaisiin lasten kasvaessa ja tytärten avioituessa, seurakuntalaisiin ja moniin historiallisiin henkilöihin ja paikkoihin.
Pidin tätä teosta makuuni historiallisesti ja inhimillisestä näkökulmasta erittäin mielenkiintoisena. Sen sijaan se uskonnollinen puoli, vaikka osoittaakin kirjailijan hyvää perehtyneisyyttä tuohon aikaan ja tapoihin ja vaikka kyseessä oli papin tarina, hieman liiallisena. Hieman vähemmän uskontopuolta ja enemmän arkea olisi mielestäni tasapainottanut tekstiä vielä enemmän historiallisen kirjan puolelle.

Kristiina

maanantai 8. elokuuta 2016

Historiallinen lomapäivä

Tytsy haluaa minulta vielä postauksen lomastamme. Sellainenhan toimitetaan pyynnöstä. 

Viimeisenä lomapäivänämme aloitimme tutustumiskäyntimme Luonnontieteellisestä Museosta. Paikkana ja aiheiltaan se kiinnosti sekä minua että Tytsyä. Eikä turhaan. Jos jossain riitti kiinnostavaa katseltavaa, niin siellä. Vaikka aiempina päivinämme olimme käyneet katsomassa eläviä eläimiä ja kasveja, ei näissä kuolleissakaan ollut mitään vikaa. Myöntää tosin täytyy, että dinosaurusten luurangot olivat aikamoisen kiehtovia. Lisäksi se, että jokaiseen esiteltyyn kohteeseen liittyi selvitys elinoloista, alkuperästä tai historiasta, oli valaisevaa.


Päivän toinen käyntikohteemme sen sijaan yllätti minut ja varmasti Tytsynkin. Olin nimittäin näyttänyt hänelle ohi kulkiessamme ensimmäisenä päivänämme Ateneumin ja kertonut sen olevan yksi maamme arvostetuimmista taidemuseoista. Jolloin Tytsy ilmoitti, että sinne häntä ei saa kirveelläkään. Kun sitten kysyin viimeisen päivän iltapäivänä, mitä hän vielä haluaisi nähdä, hän sanoi että mitä jos sittenkin kävisimme siellä Ateneumissa. Se käynti oli myös rahansa arvoinen. Näimme niin monia arvostettuja taideteoksia, jotka yleensä näkee vain kuvina kirjoissa. Valitettavasti siitä ei ole laittaa tähän kuvia. Päästessämme nimittäin sinne kamerani akku ilmoitti olevansa tyhjä. Näin käy aina joskus, kun ottaa muutaman videon välillä. Ei se mitään, pääasia oli itse elämys.

Täytyy myöntää, että vaikka saimme kipeät jalat ja särkevät polvet, meillä oli mukavaa. Tytsy näki paikkoja, joita hän ei varmasti koskaan luullut näkevänsä ja itse sain verestää vanhoja muistoja.
Kristiina